"Tähän asti et ole ottanut vastaan sormustakaan. Mikä on syynä siihen?"
"En tiedä. Mitäpä siinä enää muuta tarvitaan, kunhan kuulumme toisillemme?"
"Pitäisihän sinulla olla jotakin muistuttamassa minusta, kun olen poissa."
"Katso silmiini, Kaarle, ja sano, luuletko, että koskaan voisin unhottaa."
Nuo ihmeelliset silmät, ne saivat hänen silmänsä kyyneltymään, ja hän suostui noudattamaan tytön toivomuksia, joskin apein mielin.
Yhden ainoan päivän hän vietti hovinsa seurassa joulun aikana. Monia lahjoja jaeltiin siellä, mutta herttua näytti niin ärtyneeltä ja oli niin vaitelias, ettei sinä päivänä kuulunut Nyköpingin linnassa ainoatakaan leikkipuhetta.
Seuraavana aamuna hän oli poissa, ja senjälkeen sai kukin huvitella mielensä mukaan.
Tähän aikaan olisi Kaarlen voinut käydä samoin kuin Eerikin.
Monta kertaa tuli Kaarina Maununtytär väkisinkin hänen mieleensä, ja häntä huvitti kertoa hänestä Birgittalle.
"Etkö voi tehdä mitään heidän surullisen kohtalonsa lieventämiseksi?" kysyi Birgitta.