Sofia oli virkeämpi kuin pitkään aikaan, ja ilo siitä, että hän sai nähdä rakkaan sisarensa, oli ainakin hetkiseksi tehnyt hänet melkein terveeksi.
Miten paljon heillä olikaan toisilleen kertomista! Pöyhkeästä, ylpeästä Sofiasta oli tullut nöyrä nainen, joka ei elämältä mitään vaatinut.
"Vain yksi rukous minulla on", sanoi hän, "että rakkaan poikani kävisi hyvin elämässään; hänen tähtensä tahdon mielelläni kärsiä vaikka mitä."
Kun Elisabet sitten rohkeni väittää, että hän hemmotteli poikansa piloille, vastasi sokaistu äiti:
"Hän on ainoa aarteeni maan päällä. Voisinko kieltää häneltä mitään?"
Nuori Kustaa oli tavattoman kaunis lapsi. Vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään, ja hänen sinisilmissään oli toisinaan lempeä ilme, mutta olipa toisinaan rajuuttakin sekä katseessa että kasvojen eleissä, ja silloin hän muistutti suuresti isäänsä. Silloin hän kohteli pahoin sekä palvelijoita että eläimiä, ja kun äiti ei suvainnut häntä kuritettavan, pakenivat kaikki häntä.
Turhaan Elisabet tästä huomautti. Sofia ei tahtonut kuullakkaan mitään semmoista.
Eräänä päivänä kuulivat sisarukset huutoa ja melua linnanpihalta, ja kun he kiiruhtivat ikkunaan, näkivät he, että tallimestari esteli tuota yksitoistavuotiasta poikaa nousemasta hurjan hevosen selkään.
Vimmoissaan siitä, ettei saanut mitä tahtoi, tempasi pikku riiviö miekan tupestaan ja iski kerran toisensa perästä palvelijaa kohden, joka väisteli nopeasti.
Herttuatar huusi, tempasi ikkunan auki ja käski tallimestarin antaa hevosen.