Hän vannotti lapsiansa pysymään äitinsä uskossa, ja Sigismund vakuutti hänelle, ettei koskaan ole sille uskoton.
Kun hänen tuskansa kävivät ylen koviksi, heitti hän vielä kerran heille hellät jäähyväiset ja käski sitten kaikkien poistua paitsi rippi-isänsä, jonka piti jäädä sinne viime hetkeen asti.
Sigismund talutti itkevän isänsä pois huoneesta. Katoliset papit ja palvelijat, jotka olivat saaneet olla saapuvilla, seurasivat jäljessä, eikä kukaan huomannut, että neljätoistavuotias Anna, joka oli vaipunut äitinsä vuoteen viereen, jäi huoneeseen.
Siihen aikaan oli lääkintätaito hyvin vähäinen. Kuningatar-raukan oli täytynyt kärsiä paljon, sillä hän kysyi tuskissaan rippi-isältään, eivätkö ne kauheat vaivat, joita hän sairautensa aikana oli kärsinyt, tuottaneet mitään lyhennystä niille tuskille, jotka kiirastulessa odottivat häntä.
Rippi-isä pudisti epäillen päätänsä. "Se antaisi minulle voimaa paremmin kestämään niitä", vaikeroi kuningatar.
"Jospa uskaltaisin", änkytti pappi. "Sanokaa, puhukaa! Oi kuinka hirveästi minä kärsin!"
"Armollisin kuningatar…"
"Ei, hyljätty naisraukka, joka pyytää lievitystä suuressa tuskassaan."
Pappi pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi kuiskaten, melkeinpä peläten omia sanojaan: "Minun ja kaikkien uskollisten vakaumus on, ettei mitään kiirastulta olekkaan. Se on vain tekaistu juttu, jotta sen avulla saataisiin yksinkertainen kansa pysymään aisoissa."
Kuningatar oli noussut vuoteessaan. Hän tuijotti pappiin, ikäänkuin ei olisi uskonut korviaan; sitten hän huudahti voimakkaasti ja käskevästi: "Menkää!"