"Armollisin kuningatar!"
"Menkää, tai huudan apua!"
Samassa pappi huomasi prinsessa Annan, joka oli noussut polvistuneesta asennostaan, ja syöksyi suin-päin ulos.
Kuningatar vaipui vuoteelleen. Silmänräpäyksen ajan luuli Anna, että hän oli kuollut, mutta silmät aukenivat taas ja ne kohtasivat tyttären kyyneleisen katseen.
Sairas tahtoi puhua, mutta kyky oli poissa. Silloin tytär nojautui häneen, ja herpaantuneet kädet nousivat siunaten. Tuskat näyttivät tauonneen, ja hymy jähmettyi hänen huulilleen.
Katariina Jagellotar oli kuollut.
Hän oli ollut köyhien hyväntekijä, ja suuri oli sentähden suru.
Ylen kiihkeä oli Juhana surussaan niinkuin kaikessa muussakin. Hänen silmissään oli vainaja nyt enkeli; tuskat olivat tehneet kuningattaresta marttyyrin, eikä kukaan tiedä, mihin Juhanan olisi voinut taivuttaa, jos paavi tällä hetkellä olisi tahtonut julistaa kuningatar-vainajan pyhimykseksi. Katoliset kiihkoilemiset leimahtivat hänessä uudelleen. Hän kutsui luokseen uuden arkkipiispan Andreas Björnramin ja kehotti tätä ruumissaarnassaan kiittämään Katariinan alttiutta isiensä uskolle.
Ja Ruotsin kirkon päämies suvaitsi tosiaankin lausua sellaiset sanat kuin "että kuningatar aina oli pysynyt katolisessa uskossa, jota ilman ei kukaan tule autuaaksi".
Kuningas lahjoitti hänelle kahdet kultavitjat hänen myöntyväisyytensä tähden ja lupasi aina olla hänelle suopea ja armollinen herra.