"Minä pelkään, että 'kuninkaan uskonto', kuten sitä kansan kesken nimitetään, on vielä pahempaa", sanoi Eerik Sparre. "Mikäli ymmärrän, on se vain paavilaisuutta valepuvussa, ja nuo hävyttömät hyökkäykset maassa hyväksyttyä uskontoa vastaan sekä julkisissa saarnoissa että muissa tilaisuuksissa ovat kerrassaan julkeita."
"Se ei luultavasti pääty hyvin", lausui Juhana herra. "Puolalaiset papit, joita kuningatar Anna on ennen lähettänyt tänne, saarnaavat ruotsinkielellä Ruotsin kirkoissa ja maan uskontoa vastaan. Semmoinen voi käydä laatuun vain Ruotsissa", huudahti Ture herra hyvin kärtyisesti.
Pietari Brahe oli ollut tarkkaavana kuuntelijana. "Kaikesta tulen siihen vakaumukseen", sanoi hän, "että neuvoston täytyy huomauttaa kuninkaalle, miten välttämätöntä on ryhtyä tarmokkaisiin toimenpiteisiin tätä vastaan. Jos ei semmoista epäkohtaa ajoissa poisteta, saattaa tapahtua, että sotilaat ja rahvas kitkevät rikkaruohon pois tieltä."
"Niin, niin, se on välttämätöntä!" Siihen yhtyivät kaikki.
"Mutta ei nyt, kun hän tällä kertaa tulee tänne", lisäsi Pietari herra; "se voisi häiritä iloista mielialaa."
"Ei, ei tällä kertaa." Siitäkin olivat kaikki yksimieliset samasta, mutta myöskin yksityisistä syistä.
Ei kukaan tahtonut pahoittaa kuningasta nyt, kun hän oli aikeissa valita itselleen morsiamen.
Annan rakkaus Kustaa Braheen oli melkein yhtä vanha kuin hän itsekin. On hyvin luultavaa, että juuri se kiinnitti häntä niin lujasti siihen uskontoon, jota Kustaa tunnusti.
Anna oli ollut vanhempainsa keskeisissä uskonnollisissa kiistelyissä silminnäkijänä, ja hänen aikaisin kypsynyt ymmärryksensä sanoi hänelle, että onnellisen avioliiton ensi ehtona on, että aviopuolisoilla on sama usko.
Sigismund oli hänen ainoa uskottunsa.