"Tuskinpa teitä kukaan houkutteleekaan siihen", vastasi Anna jotenkin terävästi, mutta lisäsi sitten lempeämmin muihin kääntyen: "Sanokaa minulle toki, jalot neidit, eikö ihmisen pidä unhottaa itseänsä, kun on kysymyksessä niin korkea päämäärä kuin kuninkaan puolisoksi ja maan äidiksi tuleminen?"
Kaikki vaikenivat. Sigridin silmät olivat kyynelissä. "Siihen voidaan pakottaa", kuiskasi hän.
"Armollisin prinsessa", virkkoi Ebba Bielke, "te olette meistä nuorin, mutta varmaankin viisain. Ettekö luule, että niin tärkeässä asiassa kuin avioliittoon-menossa sydämen yksin tulee saada ratkaista?"
Anna punastui vahvasti. "En kiellä, että ajattelen niinkuin tekin", sanoi hän, "mutta minusta näyttää kuitenkin, että on jalointa pyhittää elämänsä velvollisuudelle."
Kaikki myönsivät sen. Eikä aineeseen sen enempää syvennytty.
Gunilla ajatteli itsekseen, että hän, jos tahtoisi, voisi kyllä nöyryyttää neitinsä, niin ettei tämä sitä koskaan unhottaisi, mutta Pietari Liljensparrelle koituisi siitä paljon surua, ja siksi hän ei välittänyt siitä.
Niin rukoilevan ilmeen näki Anna Sigridin silmissä ja niin haikea valitus oli hänen sanoissaan, kun hän lausui: "Siihen voidaan pakottaa", että Anna toivoi, että isänsä olisi heittänyt hänet ajatuksistaan. Tuo nenäkäs Gunilla Bielke, mitä hän olikaan rohjennut… mutta kylläpä hän siitä hyvästä saikin — Annan täytyi naurahtaa itsekseen. Mistä syystä oli hänessä niin voittamaton vastenmielisyys Gunillaa kohtaan?
Pietari Brahe piti kunnianaan tehdä neidin oleskelun Rydboholmassa niin suloiseksi kuin suinkin vaihtelemalla huvituksia.
Niinpä tehtiin jäälle rekiretki tulisoihtujen valossa. Oltiin varmat siitä, että Kustaa Brahe sai olla prinsessan ajomiehenä, mutta kun tämä sen sijaan valitsikin Kustaa Banérin, kummasteltiin suuresti mitä semmoinen merkitsi.
Seuraavaksi päiväksi oli kuningas määrännyt tulonsa.