Seuraavana päivänä oli raikas ja kylmä ilma. Se oli tammikuun ensi päiviä; Gunilla neiti pani komean soopelinnahkaisen lakin päähänsä, näädännahkaturkit hartioilleen ja lähti sitten, kenenkään huomaamatta, kuten luuli, reippain askelin linnasta kiiruhtaen ladolle metsään.
Sinne saavuttuaan hän havaitsi hämmästyksekseen, että se oli auki ja että Leena tuli sieltä suurta heinäsylyystä laahaten.
Varkautta luultavasti, mutta mitäpä tuosta. He olivat köyhiä; Gunilla päätti, ettei anna heitä ilmi, mutta kyllä hänestä olisi ollut parempi, jos Leena olisi pysynyt poissa tämän päivän.
Ehkä hän viipyisi kauankin. Gunilla juoksi latoon ja löysi pian oivan piilopaikan pehmeissä heinissä.
Hän oli tullut hyvin aikaisin, nyt tuli hänen valmistautua käyttäymään arvokkaasti.
Leena palasi jo lämpöisenä, hiestyneenä. Hän oli kaunis tyttö, kun häntä lähemmin tarkasti. Gunilla ei ollut sitä ennen huomannut.
Mutta tuolla, tuolla ovella seisoi hänen Pietarinsa, terveyden rusot poskilla, hymyillen ja iloisena.
"Tässä, Leena, olen nyt!" huudahti hän hilpeästi. Tyttö kääntyi säikähtyneenä. "Minä en ole kutsunut teitä tänne", sanoi hän.
"Kukapa muu sen olisi tehnyt?" kysyi Pietari närkästyneenä. "Vain semmoiset kuin sinä haluavat kohtauksia heinäladoissa."
"En tiedä muuta kuin että neiti…"