JOUSI JÄNNITTYY.
Murrosaika oli ovella.
Sen tuen, minkä heikko kuningas luuli aatelistosta saaneensa, hän aikoi etukädessä käyttää veljensä kukistamiseksi, joka julkisesti asettui häntä vastaan, melkeinpä tunkeutui kaikkiin hänen toimiinsa.
Se tapa, millä herttuakuntaa hallittiin, oli ilmeistä ivaa kaikkea sitä vastaan, mitä kuningaskunnassa säädettiin. Sitä ei saanut ajan pitkään kestää; voimakkaihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.
Herttua puolestaan oli taipumaton kaikkia liturgisia yrityksiä vastustaessaan.
Se rohkeus ja voima, jolla hän pysytti voimassa isänsä säädökset, kiinnitti yleistä huomiota häneen ja tuotti hänelle kansan rakkauden. Ikävyyksiä pelkäämättä hän esiintyi jokaisen syyttömästi vainotun vankkana suojana, ja jos joku tämän johdosta arveli pelkäävänsä sisällisiä levottomuuksia, vastasi hän laskien kätensä miekan kahvalle: "Koettakoot!"
Tyynenä ja päättäväisenä kaikissa toimissaan hän oli kuin kaikkea tähystelevä vartija.
Kuninkaasta huolimatta hän nimitti Pietari Joonaanpojan Strengnäsin piispaksi, eikä auttanut, että Juhana julisti vaalin mitättömäksi ja kirjeessään Södermanlannin rahvaalle uhkasi asukkaita rauhattomuuksilla, jos he pitäisivät vaalin laillisena.
Sekä herttua että kansa ja papisto seisoivat lujina, ja tästä alkaen asettuivat luterilaiset hyökkäävälle kannalle.
Kuninkaan kiukku kiihtyi siihen määrään, että yleensä pelättiin uuden veljessodan puhkeamista.