"Olenkohan ehkä viety harhaan?"
"Varmaankin", vastasi Kaarle. "Ei täällä ole puutetta kielikelloista. Sentähden ei uskalla kruununperillinen käydä metsästysretkiltä herttuakunnassa, ja kuninkaalla on sellainen kiire, kuin pelkäisi hän tulevansa vangituksi."
Juhana lensi veripunaiseksi. "On totta, että minua on varoitettu", sanoi hän, "mutta mitä Sigismundiin tulee, niin se tapahtui neuvoston kehotuksesta."
"Luullaanko ehkä, että vainoaisin hänen henkeään?" kysyi Kaarle suuttumustaan pidätellen.
"En minä tiedä; ihmisiin ei ole koskaan luottamista."
Suurta itsensähillitsemistä tarvittiin, ennenkuin Kaarle suostui säätyjen asettamiin ehtoihin. Hänen täytyi tyytyä herttuakuntaansa melkein Arbogan sopimuksen määräämillä ehdoilla.
Hän antoi suostumuksensa, koska muuten sota olisi ollut julistettu, sisällinen sota, johon hän ei voinut antautua.
Mutta joskin hänessä kiehui, kun hänen täytyi tehdä niin paljon myönnytyksiä, niin olipa toki saapuvilla se, joka tasoitteli rypyt hänen otsaltaan ja kiitti häntä siitä, että hän oli luopunut omista oikeuksistaan maan rauhaa vakaannuttaakseen, sekä kuiskaili hänelle lempeään ja kiitollisuuttaan.
Sellaiset sanat asettivat myrskyn, ja hän vastasi:
"Sinun tähtesipä sen teenkin."