"No—o?" kysyi Boris jo ovessa.
"Hyvä että tulit, rakas isä", sanoi Maria. "Vieraasi ei ole virkkanut kymmentä sanaa."
"Mitä, oletko niin lumonnut hänet? No, tulkoon huomenna uudelleen."
Kahdeksan päivää jatkui näitä käyntejä; lemmenkiihko oli sokaissut järjen, ja mielettömyyteen asti Kustaa rakasti tätä ihmeellistä tyttöä, joka kaikessa oppimattomuudessaan, melkeinpä raakuudessaan oli täydellinen keimailija.
"Anna hänet puolisokseni!" huudahti Kustaa kahdeksantena päivänä, kun
Boris tuli heidän luokseen. "Minä en voi elää ilman häntä."
Boris katsahti tyttäreensä.
Tämä ei ollut koskaan näyttänyt niin riemuitsevalta. "Me rakastamme toisiamme", sanoi hän, "ja odotamme vain suostumustasi."
"Puhukaamme myötäjäisistä", sanoi Boris.
"Saadakseni hänet tahdon tehdä työtä kuin päivätyöläinen", lausui
Kustaa painaen sulotarta povelleen.
"Annetaan isän määrätä", sanoi tyttö hyväillen Kustaan poskea.