"Heidän väärä menettelynsä ei olisi minään puolustuksena minulle, jos unhottaisin vannomani pyhät valat."
"Tahdonpa sanoa sanan minäkin", puuttui puheeseen Boris. "Tarjoomani suuret edut olisivat panneet kenen tahansa toisen pään pyörälle, mutta teidän päänne on varmaan jo entuudestaan pyörällä, koska ette lankea polvillenne ja kiitä minua. On yhdentekevää mitä te uskotte tai ette usko; uskonto on verho, johon muodon vuoksi pukeudutaan. Jos pelkäätte ruotsalaisten miekaniskuja, niin tahdon sanoa teille, että päälliköt ovat liian viisaita etunenässä kulkeakseen, ja lopuksi" — tässä hän löi nyrkillään pöytään, niin että se meni sirpaleiksi — "lopuksi tahdon sanoa teille: Ajatelkaa asiata huomiseen, silloin tahdon saada vastauksen." Näin sanoen hän lähti huoneesta.
Mutta nyt alkoi vaikein taistelu.
Maria ahdisti häntä rukouksin ja kyynelin, käytti kaikkia houkutuskeinoja saadakseen hänet suostumaan, mutta Kustaa väisteli hänen hyväilyjään sanoen surullisesti: "Maria, älä kiusaa minua, sinä vain lisäät kärsimystäni, mutta päätöstäni et voi muuttaa."
Sitä Maria kuitenkin juuri tahtoi; mitä merkitsivät uskollisuus ja lupaukset sellaiselle, joka ei koskaan ollut niitä pitänyt. Mutta kun hän näki, että kaikki ponnistukset olivat turhat, pääsi hänessä valloille se raivo, joka kiehui hänen sydämessään; ensin hän pyysi kuvansa takaisin, ja kun oli sen saanut, rupesi hän solvaamaan Kustaata, nimitti häntä narriksi ja sanoi, ettei ollut koskaan välittänyt hänestä.
Kustaa ei kuullut mitä hän sanoi, hän istui masentuneena, hervahtuneena.
Silloin hän vielä kerran tunsi hänen käsivartensa kaulallaan ja kuuli kuiskauksen: "Tule ja seuraa minua!"
"Käärme!" vastasi hän ja ravisti hänet luotaan.
Kirkuen tyttö pakeni, ja Kustaa palasi huoneeseensa.
Seuraavana aamuna Kustaa löysi omat vaatteensa sänkynsä laidalta, ja tuskin hän oli pukeutunut niihin, ennenkuin tuli eräs palvelija, joka tsaarin määräyksestä käski hänen seurata.