On melkein varmaa, ettei kirje tullut suosiollisesti vastaanotetuksi, ja Kaarle kirjoitti itse siitä Juhanalle vakuuttaen, että aatelistolla oli aikomus kumota vallanperimysoikeus.
Mutta kuningas pelkäsi siihen aikaan enemmän herttuaa kuin aatelistoa ja ilmaisi sentähden neuvostossa, minkä varoituksen oli saanut.
Tämän johdosta keskinäinen kauna yhä kasvoi. Aatelisto piti Kaarlea kuningasvallan voimakkaimpana tukena ja ylimysvallan mahtavimpana vastustajana sen kukistamispyrinnöissä.
Erittäinkin ärsytti Kaarlea se, että neuvosto kaikissa veljesten välisissä riitakysymyksissä aina asettui kuninkaan puolelle.
He koettivat kyllä rauhan säilyttämiseksi estää vihollisuuksien ilmipuhkeamista, mutta heti kun oli kysymyksessä herttuan ruhtinaallisten etuoikeuksien rajoittaminen, asettuivat he aina kuninkaan puolelle.
Etenkin oli Eerik Sparre sellaisissa tilaisuuksissa etukynnessä.
Vesteråsin sopimuksessa hän oli esittänyt kirjan "Pro Rege, Lege et Grege", jossa hän koetti todistaa, kuinka ruhtinasten liian suuret vapaudet voivat tulla valtakunnan rauhalle vaaralliseksi.
Kirja saavutti, niinkuin helposti saattoi arvatakin, kuninkaan mieltymyksen, ja sen tekijä korotettiin valtaneuvokseksi ja sai osakseen kuninkaan erityisen suosion.
Mutta tästä hetkestä asti kyti Kaarlessa leppymätön viha Eerik Sparrea kohtaan, ja hän piti tätä salaisena, mutta katkerimpana vihamiehenään.
Nämä salaiset kuohut odottivat purkautumistaan.