Yhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana oli Maria Pfalzilainen lahjoittanut puolisolleen kuusi lasta, mutta kaikki ne olivat kuolleet pienokaisina paitsi tytär Katariina.
Herttua pelkäsi siis, että suku sammuisi, ja se oli kaikin mokomin estettävä.
Samaan aikaan kirjoitti myöskin Juhana pojalleen, että oli paljastunut kavalia salahankkeita sekä että oli olemassa henkilöitä, jotka salaa toimiskelivat siihen suuntaan, että kuningassuku kuolisi ja he saisivat vallan käsiinsä.
Sellaisissa olosuhteissa kävivät maan asiat huonommiksi kuin koskaan ennen.
Neuvosto katsoi sopivaksi huomauttaa kuninkaalle, että hänen hovissaan ja maatiloillaan meneteltiin hyvin taitamattomasti nautinnoissa ja kulotuksissa.
Hovijunkkareilla, lakeijoilla, tallimestareilla, henkivartijoilla ja muulla irtolaisjoukolla ei ollut mitään määrää, ja vaimoineen lapsineen nämä seurasivat hovia ollen maalle suureksi rasitukseksi. Veronkannossa ei ollut mitään järjestystä, eikä tileistä saanut mitään tolkkua.
Samalla valitettiin, että kuningas piti liian monta ja kallista rakennusmestaria, vaikka valtiolla jo oli komeita rakennuksia kylläkin.
Läänityksien antamisessa meneteltiin hyvin huolimattomasti, ja monet saivat niitä vallan ansioitta; samalla pyysi neuvosto, että annettuja määräyksiä noudatettaisiin ja ettei kuningas jättäisi täytäntöön panematta mitä itse oli aikaisemmin säätänyt.
Juhana kävi hyvin katkeraksi ja puhui siihen suuntaan, että hänen sotatarpeiden tähden ehkä oli pakko peruuttaa kaikki aateliston läänitykset niin hyvin neuvoston jäseniltä kuin muiltakin.
Hänen luonteensa kävi aina pahemmaksi, kun hän kaipasi poikaansa ja oli kyllästynyt hallitushuoliin.