Kaarle herttua oli pääasiassa samaa mielipidettä kuin veljensäkin herrojen tuumista. Se näkyy siitä kirjelmästäkin, jonka hän kirjoitti Juhanaa niin kiihottaneiden neuvottelujen johdosta.
Hän sanoo siinä, että "muutamat neuvoston jäsenet olivat syynä epäsopuun veljesten kesken".
Mitä Puolan kysymykseen tuli, oliko Puolan kuninkaan Ruotsin-matka siihen aikaan sopiva vai sopimaton, siitä hänen ruhtinaallinen armonsa ei tahtonut sanoa mitään, mutta sen hän sanoi huonoksi neuvoksi, että kuningas Sigismund koskaan oli tullut Puolaan, ja sen ehkä vieläkin huonommaksi, että hän jäisi sinne pois isänmaastaan. Sillä ne, jotka ovat sellaista neuvoneet, eivät voi sitä hyvin puolustaa.
"Mitä he ovat tarkoittaneet sillä", sanoo hän toisessa paikassa, "että se, joka oli Ruotsin kruunun lähin perillinen, näin lähetettiin maasta pois, sen ratkaiskoot kaikki uskolliset ruotsalaiset."
Sovinto veljesten kesken teki Juhanan rajattoman luottavaiseksi; hän kuvaili veljelleen toivottoman asemansa ja valtiovaraston tyhjyyden, sikäli kuin hänellä oli siitä selkoa, ja Kaarle, joka samoin kuin isänsäkin oli hyvä taloudenhoitaja, lainasi Juhanalle joltisiakin rahasummia.
Eikä siinä kyllin; hän otti myöskin osakseen valtakunnan hallinnon, vaikka hänen täytyi se tehdä omalla kustannuksellaan.
Voidakseen paremmin hoitaa sitä täytyi hänen käyttää suuri osa pikkutyttärensä äidinperinnöstä, panna panttiin kalleutensa ja omalla takuullaan ottaa laina sisareltaan Mecklenburgin herttuattarelta sekä samalla pitää tarkkaa huolta siitä, ettei sotatarpeisiin aiottuja varoja kulutettu hukkaan.
Juhana hämmästyi ja sanoi, että Kaarle teki kolmessa päivässä niin paljon kuin muut kolmessa kuukaudessa; itse tuumiskeli hän vain miten kostaa neuvostolle. Hän nimittikin sitä julkisissa asiakirjoissakin vain "valtakunnan pahaksi neuvoksi".
Etenkin Eerik Sparre, Ture ja Hogenskild Bielke, Kustaa ja Sten Banér sekä Klaus Tott olivat hänen vihansa esineinä. Itseään puolustaakseen veljet sysäsivät epäsopunsa syyn heidän niskoilleen. Juhana kertoi kaikista niistä lausunnoista, joita neuvosto edellisten riitaisuuksien aikana oli Kaarlesta antanut, ja tämä vuorostaan kertoi heidän äskettäin käyneen pyytämässä hänen suojelustansa Juhanan vainoomisia vastaan.
Sovittiin siitä, että olisi säätyjen edessä syytettävä herroja, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rikollisuuttaan. Oikeastaan haluttiin päästä käsiksi Eerik Sparreen ja muutamiin hänen lähimpiinsä.