Oli vain kysymys siitä, miten saada muut neuvoston jäsenet eroamaan heistä.
Nyt alkoi varsinainen vaino. Eerik Sparre pysyi pelkäämättömänä ja taipumattomana, samoin Hogenskild ja Ture Bielke. Liivinmaalta palattuaan Kustaa Banér samoin kuin hänen veljensäkin Sten pysyi säikähtämättä kerran lausumissaan sanoissa. Kaarle herttua pyysi jälkimäistä eroamaan muista, mutta hän kieltäytyi.
"Tuhat kertaa ennemmin kuolen", sanoi hän, "kuin hyväksyn sellaisia ehdotuksia ja antaudun sellaiseen orjuuteen, mihin minua nyt tahdotaan pakottaa."
Alussa vuotta 1590 kutsuttiin säädyt kokoon.
Vallanperimysoikeus vahvistettiin ensin Sigismundille ja hänen miespuolisille, perillisilleen sekä senjälkeen nuorelle Juhana herttualle (kuningatar Gunillan pojalle), joka tuli saamaan Suomen ruhtinaskunnakseen.
Jos hän kuolisi ilman rintaperillisiä, siirtyisi valtakunta Kaarle herttualle, ja koko miespuolisen suvun sammuessa kuninkaallisen huoneen prinsessoille.
Valtiopäiväin alkuun oli kutsuttu vain muutamia harvoja aatelisia ja yksinomaan sellaisia, joiden tiedettiin myöntyvän kaikkeen, mitä sanottiin. Sittemmin tuli useita lisää.
Kaarle herttua esitti todistuksia syyllisten rikollisuudesta, ja sitä, joka otti heitä puolustaakseen, nimitettiin kapinalliseksi, salaliittolaiseksi j.n.e.
Aatelistoa, uhkailtiin läänitysten peruutuksilla ja viekoiteltiin lupaamalla uusia oikeuksia.
Juhana tiesi aivan hyvin, että kansa hyväksyi neuvoston toimenpiteet Räävelissä, eikä koskettanutkaan sitä kohtaa, vaan syytti herroja salahankkeista perintösopimusta vastaan. Mutta kun hän ei voinut esittää ainoatakaan todistusta ja kun herrat eivät itse saaneet tulla Tukholmaan puolustautumaan, vaikka hartaasti sitä pyysivät, herätti kysymys hyvin vähän vastakaikua, ja sekä papit että porvarit tahtoivat vetäytyä pois tuomion langettamisesta.