Vihdoin maaliskuun 7 p:nä allekirjoittivat kaikki neljä säätyä tuomion, jossa he erottivat itsensä kaikesta osallisuudesta näiden herrain yrityksiin ja selittivät heidän ansainneen kuninkaan epäsuosion, jos vain mainitut neuvosherrat eivät voi tai tahdo pätevillä syillä puolustaa itseään.
Kaikkiin maan suuntiin lähetettiin julistuksia neuvoston rikollisista yrityksistä ja säätyjen päätöksestä. Sillä välin oleksivat herrat tiluksillaan ja kuulivat harmistuneina miten heitä syytettiin ja tuomittiin, vaikkei heitä oltu edes kuulusteltukaan.
Vihdoinkin toukokuussa kutsuttiin Eerik Sparre Tukholmaan ja vietiin linnaan, jossa herttua kävi kiivaasti nuhtelemaan häntä. Tilaisuudessa oli saapuvilla myöskin joukko aatelisia ja muita kuuntelijoita.
Sparre vastasi sitä varten valmistamallaan puheella. Kaarle keskeytti hänet tuontuostakin kovin sanoin ja uhkauksin. Mutta mitään ei voitu todistaa, ja Sparre sai mennä.
Sitten alkoi lavea kirjeenvaihto, osittain kuninkaan syytösten ja Sparren puolustusten johdosta, osittain ja vieläpä enemmänkin erään kirjelmäehdotuksen johdosta, jonka mukaan Sparren piti tunnustaa itsensä rikolliseksi ja pyytää kuninkaalta armoa, jolloin hänelle luvattiin anteeksi.
Mutta, onnetonta kyllä, ei voitu sopia sanamuodosta. Sparre ei tahtonut myöntää rikkoneensa kuningasta vastaan muuten kuin ymmärtämättömyydessään, ja siihen Juhana ei ollut tyytyväinen; siitä voisi tulla siihen käsitykseen että koko oikeudenkäynti ei ollut oikeudenmukainen.
Olavi Sverkerinpoika juoksi lähettinä kuten tavallisesti. Eräänä päivänä hän tuli Sparren luo tuoden terveisiä kuninkaalta, että nyt muka oli löytynyt muutamia hänen omakätisiä kirjeitään, jotka todistivat hänen rikollisuutensa. Viimeisen kerran kehotettiin häntä nyt tunnustamaan rikoksensa ja pyytämään anteeksi, muuten laskettaisiin kirjeet julkisuuteen, ja senjälkeen hän ei voisi odottaa mitään armoa.
"Älköön kuningas luulko muistiani niin huonoksi, etten tietäisi mitä olen kirjoittanut", vastasi Sparre harmissaan, "enkä minä ole niin lapsellinen ja pelkuri, että säikähtäisin, joskin valehdellaan minun syykseni. Pyydän tästäpuolin päästä semmoisista puheista."
Sittemmin ei puhuttu enää mitään näistä tärkeistä kirjeistä, mutta eräs toinen Juhanan kätyreistä, Pietari Rasmuksenpoika, oli saanut vihiä siitä, että Grennan kirkkoon oli talletettu tärkeitä, Eerik Sparrelle kuuluvia papereita sisältävä arkku.
Tarkempia määräyksiä odottamatta hän riensi sinne, otti arkun ja vei sen juhlakulussa Tukholmaan. Hän luuli nyt saaneensa kaikki tarpeelliset todistukset Eerik Sparren syyllisyydestä.