Kohta senjälkeen pani tsaari toimeen juhlallisen tulon Ivangorodiin. Hän oli puettuna valkoiseen, kullalla kirjailtuun pukuun ja istui upeasti koristetussa reessä, jossa oli tulisija lämmittämistä varten ja jota hänen soturinsa vetivät. Pian senjälkeen hän palasi Venäjälle.
Inkerinmaa oli menetetty, mutta Viro pelastettu — kourallisella miehiä ilman sotatarpeita ja ilman apujoukkoja. Kaarle Horn iloitsi, että asiat näin päättyivät.
Mutta Juhana ei ollut tyytyväinen. Inkerinmaasta hän oli saanut uuden kuningasnimen, ja sellaista komeutta hänen ylpeytensä himoitsi.
Tähän tuli lisäksi yksityisiä panettelijoita, jotka puhuivat pahaa urheasta Kaarle Hornissa.
Hänen isäänsä ei Juhana ollut voinut koskaan sietää; Räävelissä kyhättyjen, suututtavien kirjelmäin alla oli ollut myöskin Kaarle Hornin nimi, ja mitäpä vielä tarvittiin?
Lisäksi kertoivat juorut, että Kaarle Horn oli lausunut säälivänsä kansaa sekä tuumaillut, että sota olisi lopetettava mitä pikemmin sitä parempi.
Samalla oli hän rohjennut laskea leikkiä kuninkaan turhamaisuudesta, kun tämä tahtoi lisätä Inkerinmaan kuninkaalliseen arvonimeensä.
Uskalsiko hän ottaa sellaista arvostellakseen… hän, palvelija, jonka tuli vain totella?
Juhanan mieli kiehui harmista; rankaisematta he eivät saa ivailla herraansa ja kuningastansa.
Kesällä 1590 kutsuttiin Kaarle Horn ja Kustaa Banér Liivinmaasta viipymättä Ruotsiin, ja edellinen pantiin vankeuteen Tukholmaan, jälkimäinen valvonnan alaiseksi maatilalleen.