"En tahtonut heikontaa itse pääarmeijaa, sillä toivoin saavani apua siltä. Tunnustan kuitenkin tässä suhteessa menetelleeni sekä huolimattomasti että uhkarohkeasti, sillä kun usein ennen olin lyönyt venäläiset pienellä sotavoimalla, toivoin nytkin voivani tehdä samoin. En myöskään luullut vihollista niin vahvaksi, enkä sitäkään, että hän olisi voinut talvikelillä kuljettaa mukanaan niin suuria muurinsärkijöitä. En luullut häntä nyt vaarallisemmaksi kuin Räävelissä 1577. Mutta siinä petyin, ja kun Jumala tahtoo rangaista, niin hän ottaa pois kaikki hyvät neuvot. Sentähden turvaudun tässäkin rukoukseen pyytäen kaikkein alamaisimmasti hänen majesteetiltaan anteeksi."
Neuvostossa oli eräs Juhanan heitukoista, Olavi Sverkerinpojan arvokas virkaveli; hyvin pöyhkeällä varmuudella hän lausui:
"Minulle on sanottu, että herra Kaarle Horn aina oli tahtonut luovuttaa kysymyksessä olevat linnoitukset, koska hän kadehti kuninkaalliselta majesteetilta tämän maa-alueen voittamista ja sitä arvonimenlisäystä, mitkä siitä seurasi."
Horn loi ivallisen silmäyksen kielittelijään ja vastasi tyynesti: "On totta, että olen tahtonut luovuttaa tämän maan takaisin venäläisille, mutta en suinkaan kavalluksen kautta, vaan luotettavan rauhan saamiseksi, ja sitäkin enemmän, kun Jama ja Kaporie ovat vähäarvoiset. Tämän olen myöskin sanonut kuninkaalle sekä omasta että herra Pontus-vainajan puolesta, vieläpä kaksikin eri kertaa, vaikka sellaista neuvoa ei ole otettu huomioon. Mitä taas arvonimeen tulee, niin sanon vieläkin, että piru vieköön sen keksijän, vaikkapa se olisikin, kuten olen kuullut sanottavan, herra Henrik Matinpoika itse."
"Miksi olivat linnoituslaitokset niin huonossa kunnossa?" kysyi Klaus
Fleming.
"Neuvoston hyvät herrat", vastasi Horn, "voivat paraiten todistaa, että tuontuostakin siitä muistutin, mutta etten saanut mitään tai kiusallisia vastauksia. Olen kuitenkin toiminut kykyni mukaan. Omat palvelijani ja hevoseni ovat olleet korjaustöissä, ja kun lopulta huovit palkan puutteessa tahtoivat lähteä pois, otin minä omat kultaketjuni, löin ne rikki ja jakelin palat sotaväelle. Tässä samoin kuin monessa muussakin asiassa voivat ne todistaa, joita miehistöstä vielä on jäljellä, ja minä pyydän, että heidät kutsutaan tänne, ennenkuin tuomio langetetaan, koska tämä asia on sangen tärkeä."
Lopuksi hän lisäsi: "Olen monessa suhteessa erehtynyt ja sitä pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta kukaan ei saa minua pyytämään ja kerjäämään armoa, ikäänkuin olisin joku kavaltaja. Ennemmin tahdon kuolla kuin ottaa kavaltajan nimeä jättääkseni sen vaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Ja te, hyvät herrat, ottakaa varteen viisauden vaatimukset ja tuomitkaa oikeuden ja omantuntonne mukaan, älkääkä kenenkään tahdon mukaan. Minä en syytä kuninkaallista majesteettia siitä, että ne menetettiin. Minun on syy, ei toki minun yksin, mutta ei siinä toki ole kavallusta. Otan Jumalan todistajakseni, että minulle tehdään silloin väärin, mutta mielelläni kuolen."
Neljä päivää perätysten häntä tutkittiin, mutta muuta vastausta hän ei antanut.
Juhanaa huomautettiin siitä, eikö olisi ennen tuomion langettamista kuulusteltava todistajia, joihin Horn oli vedonnut, mutta hän kielsi sen ja käski heti ratkaista asian.
Tuomio langetettiin helmikuun 20 p:nä, venäläisten rynnäkön vuosipäivänä.