Kuningas laati nyt itse ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli tunnustaa itsensä syyllisiksi kaikkeen, mistä heitä oli syytetty, ja luvata suurempaa uskollisuutta vastedes. Sitten he saisivat armon.
Tämän johdosta kirjoitti Kustaa Banér luottavassa kirjeessä veljelleen:
'Jos allekirjoittaisin sellaisen kirjelmän, minkälainen omatunto minulla olisi? Jumalan sanassa kielletään väärän todistuksen lausuminen lähimäisestä; enpä luule, että siinä käsketään valehtelemaan omille niskoilleen. Jumala meitä sellaisesta varjelkoon! Joka sellaista puoltaa, hän käyttäytyy akkamaisesti. Suurempaa uskollisuutta kuin tähän asti en myöskään voi luvata. Sitä minä en voi, sillä Jumala tietää, etten koskaan ole ajatellut mitään kuningasta vastaan, enkä ole aikonut tehdä perimysoikeutta mitättömäksi j.n.e.'
He kieltäytyivätkin yksimielisesti kirjelmää allekirjoittamasta.
Pian senjälkeen saapui uusi tieto, että heidät, jos he edelleenkin kieltäytyivät, muutetaan seuraavana päivänä kovempaan vankeuteen, muutamat Örbyhyn, toiset Upsalaan ja Vesteråsiin.
Erityisesti uhattiin herra Eerik Sparrea, että hänet vietäisiin Eskilinkamariin Tukholman linnaan; veneet olivat jo valmiina — sanottiin — eikä herroilla ollut miettimisaikaa kuin seuraavaan aamuun.
Vastaus kuului: "Me emme voi mennä pitemmälle kuin menty on; jos tahdotaan tehdä väkivaltaa meille, joita ei ole syyllisiksi todistettu, niin me emme voi sitä auttaa, mutta me jätämme itsemme kaikkivaltiaan Jumalan huomaan."
Kahdesti uhkaus uudistettiin, mutta vastaus oli ja pysyi samana.
Kolmannella kerralla tehtiin täyttä totta. Kello 12 yöllä heinäkuun 19 p:nä 1591 otettiin Sten Banér vuoteestaan ja lähetettiin Svartsjöhön. Heti senjälkeen vietiin Hogenskild Bielke ja hänen veljensä Ture sekä Kustaa Banér Drottningholmaan ja Eerik Sparre Rydboholmaan. Kaikki pantiin kovan valvonnan alaisiksi.
Seuraavana päivänä tuli käsky Juhanalta, että oli ryhdyttävä ankarimpiin tarkastuksiin.