Kuningas oli niin kiihtyneessä tilassa, että kuningatar Gunilla ei enää rohjennut esittää hänelle mitään armonpyyntöjä, tuskinpa edes ottaa vastaan onnettomia rouvia.
Hurskasmielinen ja omaa tahtoa vailla kun oli, tuli hänen vaikutuksensa kuninkaaseen hyvin vähäiseksi. Olevia oloja hän ei käsittänyt, eikä Juhana häneltä koskaan neuvoa kysynytkään. Hän oli nukke, jonka mieliksi kuningas teki, kun päähänsä niin pälkähti, ja jolle hän antoi kovia sanoja, kun oli sellaisella tuulella.
Hänen poikansa oli sen sijaan kuninkaalle hyvin rakas; hänen kanssaan hän saattoi leikkiä ja kisailla, ja ainoa keino saada Juhanan sydän heltymään oli panna poika hänen syliinsä.
Nuoren kuningattaren päivät eivät juuri olleet hauskimpia. Hänen saamansa kalliit puvut ja hänelle osoitettu kunnioitus menettivät pian arvonsa hänen silmissään, ja hänen elämänsä oli tyhjää ja ilotonta.
Hänen piti nauraa ja laskea sukkeluuksia, kun kuningas tahtoi saada hauskuutta, hänen piti pukeutua komeasti näyttäytyäkseen linnassa, puhua armollisesti niille, jotka olivat kuninkaan suosiossa, ja alentuvasti toisille, vieläpä mennä kokonaan muutamain ohi; ja ulkona kansan kesken piti hänen nyökätä ja tervehtiä tuttuja ja tuntemattomia, kuin nuken, jota paulasta vedetään.
Mihin oli hänen hilpeä, suruton nuoruutensa hävinnyt? Häntä kadehtivat hovineitsyet, jotka voivat lörpötellä ja nauraa kenen kanssa tahansa; hän yksin oli pakotettu tarkoin miettimään joka sanaansa.
Hovijunkkarit kertoilivat hauskoja kaskuja, jotka saivat neitoset nauramaan katketakseen; hänen arvonsa mukaista ei ollut kuunnella heitä, vaikka hän paloi halusta saada tietää mistä he puhuivat… Ja Pietari Liljensparre!… Jospa kuningas tietäisi, miten rakkaat he olivat olleet toisilleen, niin hän ei koskaan olisi tehnyt hänestä hänen tallimestariaan!… Kuinka hänen tekikään pahaa, kun näki hänen surulliset silmäyksensä, mutta ei olisi ollut hänen arvonsa mukaista, että hän olisi ruvennut selityksiin, ja sitten hän oli arka… arka omasta itsestään… ehkäpä tuo vain sanoisi jotakin, johon hänen pitäisi vastata, vastata arvonsa säilyttämällä.
Mutta sitten Anna Roos rakastui kauniiseen tallimestariin ja keimaili ihan hirveästi. Niin ei olisi Gunilla Bielke koskaan tehnyt, mutta eipä hänen tarvinnutkaan. Se onnistui kuitenkin, miehet ovat niin tuhmia, ja neitsyt Anna Roos ja Pietari Liljensparre tulivat molemmat pyytämään kuninkaan ja hänen suostumustaan liittoonsa.
Hän oli näyttänyt sekä iloiselta että hämmästyneeltä uutisesta, niinkuin hänellä ei olisi ollut asiasta aavistustakaan, mutta sitten, jäätyään yksin, hän itki ja oli onneton.
Nyt he olivat naimisissa, ja hän oli siihen hyvin tyytyväinen; mutta hänen elämänsä ei ollut tullut entistään iloisemmaksi, ehkäpä päinvastoin.