Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa, se oli kaikin puolin suosiollinen: prinsessa suostui.
Kaarle matkusti heti Tukholmaan.
Tänne oli huhu äsken tapahtuneesta kihlauksesta jo ehtinyt, ja
Juhanan pelko veljen suhteen leimahti uuteen liekkiin.
Mikä oli luonnollisempaa, kuin että Kaarle toivoessaan itselleen poikia myöskin saisi halun tavoitella kruunua? Nyt oli parasta asettua hyviin väleihin herrojen kanssa.
Kohtaus veljesten kesken oli, niinkuin se yleensä oli viime aikoina ollut, ystävällinen. Kumpikin tiesi mitä salasi, mutta Kaarlen, joka arvasi Juhanan ajatukset, oli vaikea tuoda esiin mitä hänellä oli varsinaisena asianaan.
Sitten juolahti hänen mieleensä jotakin muuta.
Ja kaikella sillä lämmöllä, jota Kaarle voi osoittaa, kun hänellä oli jotakin sydämellään, hän puhui tuosta pojasta, jota hän niin paljon rakasti ja josta hän toivoi niin paljon; nyt olisi aika perustaa hänen tulevaisuutensa, ja siihen hän tarvitsi kuninkaan apua.
Juhana oli ihastuksissaan siitä, ettei mitään muuta ollut kysymyksessä, ja kysyi, eikö herttua tahtoisi häntä aateloiduksi.
Tämä kiitti ja vastasi, että se helpottaisi hänen edistymistään.
"Sitten nimitän hänet Gyllenhjelmiksi. Saman nimen olen antanut omille äpärälapsilleni."