Neidosta tuntui, kuin se olisi polttanut häntä, ja kauan kesti, ennenkuin hän uskalsi aukaista sen.
Hän katseli ympärilleen pienessä kamarissaan. Jättäisikö hän sen ainiaaksi… pakenisiko äitinsä huoneesta kuin karkuri, pakolainen? Mutta jos hän kieltäytyisi seuraamasta Eerik Stenbockia, eikö hän tulisi ainaiseksi erotetuksi hänestä, eikö vielä lisäksi syypääksi hänen kuolemaansakin…? Jospa hän vain tietäisi, että saisi kuolla samalla kertaa kuin hänkin, elää sen jälkeen kuin hän oli mennyt pois ja sellaisissa tunnon tuskissa… sitä hän ei voisi. Ja hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimia, rukoili sääliä, rukoili valoa pimeydessä, joka häntä ympäröi. Hän ei tiennyt, mikä oli oikein, mikä väärin, ei nähnyt mitään polkua edessään.
Turhaan hän koetti nukahtaa, uni pakeni häntä.
Päivän koittaessa hän kiiruhti ylös, pukeutui hätäisesti, lankesi polvilleen ikkunansa ääreen ja rukoili koko sielustaan kyynelten tulvaillessa.
Silloin tuli Sigrid rouva huoneeseen. "Jumala teitä siunatkoon, rakas sisko", sanoi hän lempeästi. "Teillä on hyvä työ tekeillä."
"Suokoon Jumala, että se olisi hyvä!" vastasi Magdaleena syvästi liikutettuna.
"Miksikä niin puhutte? Onhan oikein rukoilla kyynelsilmin hyvää
Jumalaa."
Magdaleena oli noussut. Vavisten hän seisoi sisarensa edessä ja ojensi rukoilevasti kätensä häntä kohden sanoen: "Joskin kaikki omaiseni hylkäisivät minut, niin ettehän toki te luovuta uskollista sydäntänne minusta." Sitten hän lankesi sisarensa kaulaan.
"Minkätähden puhutte semmoisia sanoja?" vastasi Sigrid rouva hyvin hämmästyneenä. "Ei kukaan Sture-suvun jäsenistä ole tehnyt mitään semmoista, että meidän sentähden olisi tarvinnut luovuttaa sydämiämme hänestä."
Märta rouvan ääni kuului ulkopuolelta. Hän huusi tytärtään Sigridiä.