Magdaleena loi häneen silmäyksen, joka ilmaisi samalla arkuutta ja kiitollisuutta. "Sitten ei ole minullakaan mitään katumista", sanoi hän nöyrästi.
"Mutta sinä et puhu itsestäsi."
"Sinä tiedät, että olen rakastanut sinua hyvin kauan ja etten koskaan voi lempiä ketään muuta."
"Mikähän sitten estää meitä, rakkaimpani?"
"Äitini viha."
"Se on julmaa ja kohtuutonta."
"Sinä tiedät, Eerik, että hän pitää sinusta; onhan sukusi yhtä ylhäinen kuin hänenkin. Mutta läheinen sukulaisuutemme…"
"Minä kirjoitan luterilaiselle akatemialle Rostockiin, ja jos se antaa suostumuksensa…"
"Niin on kuitenkin hänen tyttärensä karannut hänen luotansa."
"Magdaleena!"