"Anteeksi, Eerik, sinun läsnäollessasi tahdon näyttää iloiselta", sanoi hän kuivaten nopeasti kyyneleensä.
Eerik katsoi häntä kauan. "Tahdotko, että vien sinut takaisin?" kysyi hän. "Mitä sinä sitten teet?"
"En tiedä."
"Ei, sitä en tahdo", sanoi Magdaleena tuskaisesti ja tarttui Eerikin käteen. "Mitä on tapahtunut, sitä ei käy muuttaminen. Minä rukoilen joka päivä Jumalalta anteeksi, että olen rikkonut hänen käskyjänsä vastaan."
"Ja minä tahdon hankkia niin monta puhumaan puolestamme, että ankaran äitisi lopultakin täytyy antaa suostumuksensa", huudahti Eerik hilpeästi.
"Mutta siihen asti minä tahdon elää hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi Magdaleena. "Olisi pahasti, jos viettäisin päiväni ilossa ja riemussa, kun äitini istuu tuhassa ja säkissä vuodattaen katkeria kyyneleitä minun tähteni."
"Miten kauan sitä kestää?"
"Sitä en tiedä, mutta se on katumusharjoitus, jonka olen velkapää ilomielin suorittamaan."
"Entä puvut ja jalokivet?"
"Ne pidän kalliina todistuksina sinun rakkaudestasi; mutta siihen päivään asti, jona äitini anteeksiantavaisena sulkee minut syliinsä, tahdon käydä mustiin puettuna niinkuin nyt, etkä sinä saa olla siitä pahoillasi, rakkahin Eerik. Sinä tiedät kyllä, ettei tule hyvää vaimoa kenestäkään, joka ei ole ollut tottelevainen ja kuuliainen tytär, ja minä tahdon niin mielelläni, että toimieni vuoksi ansaitsen sinun kunnioituksesi, samoin kuin olen ilman mitään ansiota saavuttanut lempesi."