Anna katsoi vakavasti häneen, nyt oli Kustaan vuoro luoda silmänsä maahan.
"Tiedän kyllä", sanoi Anna, "että panettelu on tahrannut nimeäni, mutta minä nauroin sille, koska se oli ansaitsematonta… Ei pälkähtänyt päähänikään, että luulisitte minun rakastuvan johonkin Potsmutschiin!"
"Anna!" huudahti nuori mies.
Anna teki torjuvan liikkeen. "Olen pysynyt lujana uskossani, sen tähden on tahdottu alentaa naisellista arvoani; mutta en ole antanut myöten, kärsimyksistäni en ole sanonut sanaakaan. Ymmärsin kyllä, että panettelulla tarkoitettiin myös eroittaa meidät, mutta niin luja oli uskoni teihin, että sanoin itsekseni: vaikka kaikki muut ajattelisivat pahaa minusta, Kustaa Brahe ei sitä tee!"
"Oi, Jumalani!" huudahti Kustaa peittäen kasvonsa käsiinsä.
"Kun tulimme tänne, etsi katseeni häntä, ja kun läksin laivalta hänen käsivarressaan, silloin tunsin päässeeni rauhansatamaan lapsuuteni lemmityn luo. Olen sitten nähnyt sinun epäluulojesi heräävän, ja ihmettelen kuinka saatat uskoa minun rakastavan moista narria, vahanukkea. Mutta sinä olit sokaistu, et uskonut enää naisen kunniaan."
Kustaa lankesi hänen jalkoihinsa. "Voitko antaa anteeksi?"
"Nouse, Kustaa Brahe, olen tehnyt selvän puolestani, nyt on sinun vuorosi!"
"En voi, en saata tällä hetkellä."
Anna kääntyi hänestä pois ja meni pöydän luo.