Hän seurasi jälestä. "Miehen elämässä on suhteita, joita ei aina voi ilmaista."
"Tunnetko nämä kirjeet?"
"Kyllä… Varmaankin ovat ne varastetut!"
"Ja nämä ilmiannot, ovatko ne tosia?" kysyi Anna luonnottoman tyynesti.
"Kuka, kuka on voinut…"
"Luultavasti sama käsi, joka on koettanut mustata minua sinun silmissäsi. Hyvästi, Kustaa, kiitos kaikesta menneestä, unhota minut ja tule onnelliseksi…"
Kyynelet tukehuttivat hänen äänensä, Kustaa makasi hänen jaloissaan ja piteli hänen kättään omassaan. "Et tiedä, kuinka suuresti sinua rakastan, anteeksi, Anna, anteeksi!"
"Naissydän on sangen heikko", sanoi Anna. "Tunnen tällä hetkellä, että voisin antaa anteeksi. Mutta en voi koskaan unhottaa, ja sentähden on parasta, että eroamme. Nouse, Kustaa Brahe, ja ole mies!"
"Onko tämä viimeinen sanasi?"
"Eikö se ole parasta meille molemmille?"