"Sinä aiot mennä rajakreivin kanssa naimisiin?"
"Maailma saa uskoa niin, sinulle sanon: en mene koskaan naimisiin."
"Anna, suo minun ainakin koettaa saada takaisin sinun kunnioituksesi ja — rakkautesi!"
Anna hymyili kyyneltensä lomitse. "Mene nyt, muuten saavat ihmiset uutta juoruttavaa." Hän ojensi kätensä. "Tästedes kohtaamme toisemme ystävinä."
"Minun pitäisi tuntea itseni onnettomaksi", sanoi Kustaa. "Mutta sinä olet antanut takaisin uskoni sinuun, ja minä tunnen voimaa aloittaa uutta elämää."
Hän poistui, ja Anna itki, itki kuin sydän olisi pakahtumaisillaan. "Kuinka ihmeellinen onkaan elämä; ensi nuoruudessa tulvii elämä yli äyräittensä, mutta kun se on mennyt, lakastuvat ruusut, ja ainoastaan okaat jäävät jälelle… Ei, ei", huudahti hän, "en tahdo menettää rohkeuttani, minun täytyy olla vahva ja täyttää velvollisuuteni viimeiseen saakka".
Kuningatar synnytti lapsen, joka valitettavasti oli vain tyttö. Mutta sitä kastamaan kutsuttiin Roomasta erityinen lähettiläs Opolinski, joka samalla paavin puolesta vapautti kuninkaan kerettiläisille tekemistään valoista. Lähettiläs Opolinski sanoi, että kadotetut ruotsalaiset oli pelastettava keinoilla millä tahansa, ja kuningas lupasi niin lähettiläälle kuin itselleenkin tehdä kaiken voitavansa perinpohjin hävittääkseen evankelisen opin.
Vala ei siis enää sitonut, nyt oli käytävä taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ja kohta Upsalasta palattuaan oli kuningas lähettänyt erään uskottunsa, Hannu Weyerin, Puolaan noutamaan enemmän sotaväkeä. Asia oli pidetty salassa, mutta kun myöhemmin Otto Yxkull lähetettiin samalle asialle, herätti se epäluuloja. Kyseltiin, urkittiin, eikä pian ollut mikään salaisuus, että Danzigissa varustettiin laivoja ja sotaväkeä, jonka oli tultava auttamaan Sigismundia kapinallisten alamaistensa kurittamisessa.
Pian tiesivät kaikki, että kuningas oli lisännyt vartioväkeään ainakin sataan heitukkaan. Niiden ylimielisyys kasvoi kasvamistaan. Tappelut ja verenvuodatukset kuuluivat säännölliseen päiväjärjestykseen. Evankeliset papit eivät olleet enää varmat hengestään ja jäsenistään, varsinkaan Schepperus ei uskaltanut lähteä kotoaan. Monet papeista pakenivat suuriruhtinaskuntaan, jossa tiesivät olevansa turvassa.
On itsestään selvää, että nämä olosuhteet herättivät mitä suurinta levottomuutta pääkaupungissa. Neuvosto lähetti kuninkaalle kirjelmän, jossa pyysi häntä, ettei hän millään muotoa kutsuisi maahan vierasta sotaväkeä, valtakunnan vahingoksi ja häpeäksi. Ruotsilla oli riittävän suuri laivasto viemään kuninkaan takaisin Puolaan. Samoin teki neuvosto huomautuksia niistä uskonnollisista toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty vastoin Upsalan päätöksiä.