Herttuakin katsoi hyväksi selittää korkealle veljenpojalleen, miten uskaliasta oli toimia vastoin vannottuja lakeja ja sitoumuksia.

Mutta kaikki turhaan!

Tähän asti oli neuvosto tahtonut välttää yhteistoimintaa herttuan kanssa, olipa heidän välillään ollut kiihkeitä riitojakin. Mutta kun levisi huhu, että puolalainen laivasto oli tulossa, silloin saivat kaikki arvelut väistyä. Neuvosto kirjoitti herttualle ja kysyi mitä hänen mielestään oli tehtävä.

Mihinkään yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan päästy, ja kesäkuun alussa saapuivat puolalaiset laivat. Sotaväki nousi maihin Eläintarhaan, johon leiriytyi.

Puolalaiset olivat puetut koreaan ja kalliiseen asuun. Mutta koko sotavoima nousi ainoastaan kolmeentuhanteen mieheen, eikä niin pieni sotavoima pystynyt muuhun kuin herättämään ruotsalaisten suuttumusta ja harmia. Jopa naureskeltiinkin hänen epäviisaille ja pettäville laskelmilleen.

Herttuan neuvosta ryhtyi neuvosto siihen viisaaseen toimenpiteeseen, että kutsuttiin muutamia satoja taalalaispoikia turvaamaan Tukholmaa. Kaupungin asujamet puolestaan irroittivat katukiviä ja veivät taloihinsa, voidakseen tarpeen vaatiessa puolustautua. Tappeluja oli joka päivä, ja murhiakin tapahtui usein, mutta kansan vapaus oli täydesti taattu.

Hovissa oltiin kuin ukkosen lyömät. Nyt ei ollut mitään muuta pelastusta kuin pako. Malaspina neuvoi siihen, kuningatar ikävöi pikku tyttärensä luo, ja Sigismund tunsi itsensä kykenemättömäksi saattamaan tahtonsa voimaan.

Katukahakat eivät rajoittuneet heitukkain ja alemman kansan keskuuteen, niitä tapahtui etevimpäin porvarienkin ja aatelismiesten kesken. Eikä kansaa pystytty kurittamaan, sillä vähääkin puolalaista sotaväkeä alkoi nälkä panna niin koville, että se rupesi napisemaan.

Vihdoin päätti Sigismund lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta silloin nousi kysymys, kuinka hallitusta oli hoidettava hänen poissaollessaan.

Tiedettiin aivan hyvin, että herttua tahtoi valtionhoitajana hallita valtakuntaa kuninkaan sijassa ja neuvoston myötävaikutuksella. Mutta neuvosto tahtoi hallita itse, ja kun ei käynyt laatuun aivan sulkea pois herttuaakaan, ehdotettiin, että hän ensimäisenä miehenä kuuluisi neuvostoon, mutta ei siltä saisi enemmän sananvaltaa kuin muutkaan. Eerik Sparre oli laatinut ehdotuksen neuvoston mielen mukaiseksi hallitusmuodoksi. Sigismund hyväksyi sen ja pyysi Kaarlenkin hyväksymistä. Mutta Kaarle kieltäytyi, hän ei tahtonut ketään alempiarvoisia rinnalleen.