"Onko minun lähdettävä vai jäätävä?" kysyi pappismies hillityllä kiukulla.

"Jää", oli tuskin kuuluva vastaus.

11.

UUSI HERRA.

Sigismund oli lähtenyt tiehensä välittämättä herttuan varoituksesta, ettei panisi niin perintöoikeuttaan kuin kruunuaankin vaaraan jättämällä Ruotsin tuuliajolle, ennenkuin oli päätetty, kuka maata ja valtakuntaa hallitsisi. Hajaannusta lisätäkseen oli hän pirstonut neuvostonkin ja tehnyt neuvokset "kuninkaiksi kunkin maanääressään", kuten Kaarle sanoi.

Sigismundin lähdettyä vallitsi sekasorto kaikkialla, kukaan ei ollut tyytyväinen siihen, mitä oli saanut eikä kukaan uskonut tulevaisuuteen. Sivuutetut herrat turvautuivat herttuaan, ja suosikitkin olivat epätoivoissaan, voivatko he vastoin koko kansan toiveita pitää yllä säädöksiä, jotka olivat niin kohtuuttomat ja laittomat. Ja sentähden itse neuvostokin kohta Sigismundin lähdettyä kirjoitti herttualle ja pyysi häntä tulemaan Tukholmaan.

Monissa neuvotteluissa havaittiin Sigismundin suunnittelema hallitusmuoto kelvottomaksi. Neuvosto tunnusti lopulta herttuan valtionhoitajaksi, ja herttua puolestaan sitoutui neuvoston kanssa yhdestä tuumin hallitsemaan valtakuntaa sen lakien, kuninkaan valojen ja perintösuostumuksen sisällön mukaan. Sen jälkeen sitoutui niin herttua kuin neuvostokin yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta vastaamaan kaikesta, mihin tämän yhteisen hallituksen aikana ryhdyttiin. Tämä sitoumus allekirjoitettiin syyskuun 2 päivänä 1594.

Kaarle otti hallitusasiat huostaansa ja hoiti niitä tavallisella vauhdillaan, vakavasti ja ankarasti. Upsalan päätöksiä oli noudatettava, ja sentähden eroitettiin Eerik Brahe toimistaan, ja porvaristokin sanoi irti uskollisuutensa entistä linnanpäällikköä kohtaan. Katkeroituneena hän lähti heti Puolaan, ja Kustaa veli lähti hänen mukanaan.

Kauan ei tarvinnut odottaa muidenkaan maaherrojen välien rikkumista herttuan kanssa; kukin heistä katsoi olevansa riippumaton läänityskirjeensä nojalla ja tahtoi olla vapaa herttuan sekaantumisesta läänin hallintoon. Arvid Stenbock sai haasteen neljä kertaa tulla vastaamaan, mutta ei totellut. Klaus Fleming otti laivaston luokseen Suomeen ja eristäytyi julkisesti ruotsalaisesta hallituksesta. Muut Stenbockit kieltäytyivät suoraan noudattamasta herttuan käskyjä. Eerik Sparre, viisain kaikista, oli varovampi, hän ei tahtonut asettua aivan vastakynteen valtionhoitajan kanssa.

Tämä piti liian aikaisena ryhtyä väkivaltaan, kun jokaisella heistä oli linnoituksensa ja maakuntansa. Mutta katoliset papit kiellettiin saarnaamasta, ja herttua itse otti heidän kirkkojensa avaimet huostaansa.