Sillä välin sattui tapaus, joka, vaikka itsessään tavallinen, täytti Kaarlen sielun uusin toivein. Joulukuun 9 päivänä herttuatar synnytti pojan. Ja Kaarlen ilo oli kuvailematon; se oli kauan ollut hänen korkein, hartain toiveensa, ja nyt, nyt se vihdoin oli täyttynyt. Nuoren prinssin kerrottiin syntyneen voitonlakki päässään, ja ihmeellisiä merkkejä oli nähty taivaalla. Ja maankuulu Tyge Brahe, jolta asiaa tiedusteltiin, ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.
Ja isä, hän näki hennossa äskensyntyneessä lapsessa elinvoimaa ja tahtoi pienokaisesta kasvattaa Herran soturin. Hän tahtoi raivata tien, jolla pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa, isoisänsä työn jatkaja. Hän tiesi, että lääniherrat olivat vastassa, mutta sitä tarpeellisempi oli raivaustyö, että rakastetulle pojalle olisi tie tasainen, ainakin aluksi. Rynnistellä hän ei tahtonut, tapaukset saivat kehittyä luonnostaan, ainoastaan pakosta tahtoi hän niihin tarttua kovemmin kourin.
Nuori prinssi kastettiin kaikella juhlallisuudella uudenvuodenpäivänä 1595. Tanskan kuningas Kristian IV, joka oli kutsuttu, lähetti puolestaan erään neuvosherran, ja ruotsalaisista herroista oli Eerik Sparre kasteentodistajana. Herttua oli itse kummina omassa persoonassaan.
Äskensyntynyt prinssi kastettiin Kustaaksi isänisänsä ja Aadolfiksi äidinisänsä mukaan.
Eikä kukaan ollut nähnyt herttuaa niin iloisena ennen tätä päivää.
Hän oli sulaa ystävyyttä vieraitaan kohtaan ja mitä kohteliain isäntä.
Mutta vanha imettäjä kertoi herttualle ristiäisten jälkeen, että öisin kävi valkoinen rouva lapsen luona ja polvistui kehdon ääreen… Varmaankin vieras puhui lapselle, sillä tämä jokelsi vastaan.
Seuraavana yönä meni herttua lapsenkamariin, ja odotettuaan näki hän valkoisen rouvan… Hänen edessään seisoi Maria vainaja, hänen ensimäinen puolisonsa, kauniimpana kuin koskaan; ja hän piti suojelevasti kättänsä pienokaisen yllä.
Herttua palasi vaipuneena syviin mietteihin. Eikä hän koskaan mennyt enää häiritsemään taivaaseen palannutta ja sieltä äsken tullutta.
Valtiomiehen toimet vetivät pian herttuan koko huomion puoleensa. Suomesta tuli melkein odottamatta toukokuun alussa 1595 iloisia sanomia. Rauha Venäjän kanssa oli vihdoin tehty, rauha, johon niin kauan oli pyritty. Sota oli imenyt Suomen mehun ja ytimen, ja se tunnettiin raskaana Ruotsissakin.
Ehdot olivat, että Ruotsi saisi pitää Narvan ja Räävelin koko Vironmaan keralla, mutta Inkerinmaa ja Käkisalmi lääneineen oli luovutettava takaisin.