Äiti Anastasia oli tarmokas nainen; hän otti Richissan käsivarsilleen ja kantoi hänet huoneeseensa, jossa vaali häntä huolellisesti.
"Kirje, anna minulle hänen kirjeensä", olivat hänen ensi sanansa palattuaan tuntoihinsa.
Anastasia avasi sen ja pani sen hänen käteensä. Siinä oli ainoastaan osoite erääseen Saksan kaupunkiin, ilman allekirjoitusta. Richissa purskahti rajuun itkuun, mutta kun äiti Anastasia oli antanut hänelle rauhoittavaa lääkettä, vaipui hän vihdoin uneen.
Nunnat sitä vastoin olivat melkein poissa suunniltaan. Kenties hän oli lähtenyt ainaiseksi? Neljätoista sisarta neuvottelivat yhdessä siitä, mitä oli tehtävä. Kateus ja mustasukkaisuus olivat kuin pois puhalletut; kaikki olivat nyt halukkaat tietämään jotakin pater Edilistä, mutta kuinka he saisivat halunsa tyydytetyksi?
Tämän suuren tapauksen jälkeisenä päivänä ilmoitti äiti Anastasia, että abbedissa oli sairas ja että hän toistaiseksi astuisi sijaan. Ja silloin otettiin kaikki vanhat luostaritavat käytäntöön, luostari avattiin kuten muinen sairaille ja apua tarvitseville, nunnien ei ollut ainoastaan hoidettava sairaita, vaan myös neulottava ja ommeltava hätääkärsiville.
Vanhoille luostariin palanneille nunnille oli tämä vain entistä rakasta menoa, mutta kaikille nuoremmille se oli todellinen rangaistus. Luostari oli menettänyt viehätyksensä, ja se sisar, joka ensiksi ehdotti karkaamista, lausui ainoastaan kaikkien ajatuksen.
Jo viikkokauden päästä he päättivät panna tuumansa toimeen. Richissa oli edelleen sairaana, ja luostarin askareet kävivät neljälletoista nuorelle sisarelle yhä vastenmielisemmiksi. Luvaten suuren palkinnon saivat he portarian suostumaan siihen, että hän jättäisi seuraavana yönä portin sulkematta. Antoipa hän sellien avaimenkin, joka oli annettava hänelle takaisin portilla, ennenkuin nunnat menivät.
Avain uskottiin Juliana Aatamintyttärelle, ja hänen oli päästettävä toiset. Sovittuna hetkenä hän avasi oman ovensa; käytävä oli aivan pimeä, ja tyttö parka vapisi pelosta… Vapisevin käsin hän avasi oven toisensa jälkeen, kaikki odottivat pääsyä tiehensä ja hiipivät hiljaa ulos pitkää käytävää pitkin… Vihdoin olivat he pihalla, kylmä ilma tuulahti heitä vastaan, mutta siitä he vähät välittivät… Portti oli auki, ja portaria otti avaimen. Karkurit olivat pian kadulla.
Oli sovittu, että kaikki menisivät erään nunnan läheisen sukulaisen luo, joka asui kaupungin ulkopuolella. Ystävällisesti heidät siellä otettiinkin vastaan, ja seuraavana päivänä oli kunkin palattava kotiinsa.
Mutta heti turvaan päästyä tehtiin kysymys: "Missä on Eeva Sparre?"