"Meillä ei ole mitään sellaisia!"
"Luuletteko, ettei minulla ole keinoja pakoittaakseni teidät ottamaan ne esille?" kysyi herttua uhkaavasti.
"Armollinen herra!"
Kaikki lankesivat polvilleen.
Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. "Käsille vain aarteet, heti paikalla!"
Mitä todellakin oli jälellä, ne luovutettiin heti, ja kun Linköpingin piispa Eerik Schepperus oli kuiskannut muutamia sanoja abbedissalle, tunnusti tämä, että enin osa oli lähetetty Visingsborgiin.
Hänen käskettiin heti istua kirjoittamaan ja pyytämään takaisin luostarin omaisuus, ja lähettiläs pantiin niitä noutamaan. Herttua pakkautti arkkuihin kaiken, mitä tapasi kaluksi käypää, paitsi kallisarvoista pyhimyslipasta. Monia kallisarvoisia pukuja lahjoitettiin kirjureille, revittiinpä seiniä ja muurejakin aarteita etsiskellen. Siten ei hyödytty juuri mitään, mutta ikivanhasta, ontosta päärynäpuusta luostarin puutarhassa löydettiin joukko vastasyntyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja…
Abbedissa ja neljä vanhinta nunnaa vietiin omasta pyynnöstään Söderköpingiin ja sieltä puolalaisella laivalla Danzigiin, jossa heidät otettiin sikäläiseen birgittalaisluostariin ja he saivat vakinaisen ylläpidon Sigismundilta. Kolme nuorempaa seurasi ennen pitkää heidän esimerkkiään, sillä heillä ei ollut sukulaisia eikä ystäviä ja he tunsivat olevansa vieraita maailmassa. Nuorimmista meni muuan naimisiin, toinen naimisissa olevain sisartensa luo; kolmas, kalpea, kivulias tyttö, suli kyyneliin ajatellessaan lähtöä rakkaasta luostarista.
Herttua pyysi häntä tulemaan hoviin pikku tyttärensä seuralaiseksi. Luultavasti hän ei uskaltanut panna vastaan, sillä hän seurasi todellakin mukana. He sopivat aluksi aika hyvin, ja prinsessa luki usein Johanna sisarelle pyhiä legendoja, sillä muista kirjoista ei entinen nunna tahtonut tietää mitään.
Mutta kerran, kun pikku Kätchen luuli hänen nukkuvan ja sillaikaa istui ommellen, viritti tyttönen huomaamattaan virren: "Jumala ompi linnamme."