"Syy on siinä, että hänen Floransa on loukannut jalkansa", huomautti Kustaa herra nauraen. "Hepo ei anna itseään hoitaa kenenkään muun kuin omistajansa."
"Ajatteles tallinhajua!" puuskahti Kristina rouva. "Se on jo poissa", vastasi Anna, joka samassa tuli huoneeseen.
Hän oli puettu melkein kauttaaltaan valkoiseen, paitsi että pieni tunikka puvun yllä oli sinistä kangasta. Mutta kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota pukuun, säteilevät nuorekkaat kasvot vetivät kaikkien katseet puoleensa, ja Kristina rouva kysyi kummissaan:
"Mitä on tapahtunut? Näytät niin iloiselta."
"Oh… ei juuri mitään… se vain… että Flora on paljon parempi", sanoi hän kääntyen isäänsä.
Samassa kuului rekiä ajavan pihaan, ja kaikki neljä riensivät alas ottamaan vastaan vähitellen saapuvia vieraita.
* * * * *
Pöydän ympärillä, joka melkein notkui hopeaisten juoma-astiain painon alla, istui jalo isäntä vierastensa ympäröimänä. Ne olivat: Eerik Sparre, herrat Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke, Sten Banér, Eerik Gabriel Oxenstjerna ja Yrjänä Posse ynnä muutamia muita vähemmän huomattavia henkilöitä.
Kaikki palvelijat olivat poistuneet, niin että saattoi puhua vapaasti ja häiritsemättä. Mutta alussa keskustelu kävi jäykästi; näytti olevan niin paljon sydämellä, ettei oikein oltu varmat millä oikeastaan oli alettava.
Silloin täytti isäntä suuren pikarin valkoviinillä ja joi vieraineen — kuten sanoi — tätä viatonta juomaa ennenkuin käytiin käsiksi tulisempaan. Maljaan vastattiin perinpohjaisesti kaikilta tahoilta, ja pian heltisivät kielten siteet.