"Kuulin kyllä nimen, mutta se oli niin konstikas, etten osaa sitä sanoa", vastasi Elsa.
"Samantekevä minulle."
Mutta Gunilla makasi vuoteen omana useita viikkoja. Ja kun hän nousi, oli hän suuresti muuttunut. Hänen olentoonsa oli tullut sellaista hiljaista tyyneyttä, joka erosi tykkänään hänen entisestä kiihkeydestään.
Sydämessään tunsi hän katkeraa katumusta. Mille kaikelle olikaan hän heittäytynyt alttiiksi, ja mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jollei Jumala armossaan olisi häntä pelastanut!
Nyt sai hän halua käydä useammin vieraissakin. Ennen ei hän ollut koskaan käynyt Sofia prinsessan luona Ekolsundissa, nyt kävi hän siellä jotensakin usein. Tämä onneton ruhtinatar oli hyvin kiitollinen, kun joku tuli hänen luokseen, joku, jonka kanssa hän saattoi puhua pojastaan, epäjumalastaan.
Tämä, milloin oleskeli Ekolsundissa, säikytteli äiti parkansa pahanpäiväiseksi hurjilla ratsuretkillään. Silloin saattoi Sofia ruhtinatar kuiskata Gunillalle: "Minä tiedän, minä näen, että siitä on koituva hänen surmansa…"
Kumma kyllä oli nuori herttua suuresti kiintynyt Gunillaan. Hän kertoi tälle tulevaisuudentuumistaan, kertoipa siitäkin, että oli tulisesti rakastunut nuoreen, ihastuttavaan tyttöön.
"Kenties Anna Banériin?" sanoi Gunilla hymyillen. "Ketäpä muuta olisitte voinut arvata! Ainoastaan kaunein ja ihailtavin kelpaa Kustaa herttuan puolisoksi", huudahti hän innoissaan.
"Oletteko jo ilmoittanut hänelle onnestaan?" kysyi Gunilla pisteliäästi.
Kustaa punastui hieman. "Upsalassa tein sen", sanoi hän, "kun hän oli kurittanut hävytöntä puolalaista."