Gunilla toipui jonkun verran. Jaksoipa hän nousta jalkeillekin, olla läsnä Elsan vihkiäisissä ja panna seppeleen hänen päähänsä.
Mutta sitten hän sairastui entistään paljon pahemmin. Sairaus kiihtyi nopeasti, mutta oli melkein kivuton. Hän määräsi poikansa herttuan kasvatettavaksi, ja vaipui heinäkuun 17 päivänä 1517 ikuiseen uneen. Viime sanoikseen hän kuiskasi: "Olen iloinen, kun pääsen täältä."
17.
MEREN TOISELLA PUOLEN.
[Yrjö Koskisen Suomen historian mukaan.]
Avarampana kuin moni kuningaskunta ulottuu Pohjanmaa Satakunnasta, Hämeestä ja Savosta aina Lapin rajoille, noitien ja satujen maahan, jossa juhannuksen aikaan ei aurinko mene lainkaan mailleen eikä joulun tienoilla lainkaan nouse näkyviin.
Mutta ei talviyökään siltä ole valoton. Kuutar levittää hopeaharsonsa lumipeitteisille vuorille, kummuille ja lakeuksille, ja tuikkivat tähdet ja liekehtivät revontulet täyttävät ihmismielen ihmettelevällä väristyksellä.
Tämän maan rantaseuduilla asui monista heimoista sulautunut kansa, josta merenhenki kasvatti uljaita, pelottomia miehiä, eivätkä naisetkaan jääneet miehistä jälkeen. Se oli voimakasta ja rohkeaa sukua, joka silmää rävähdyttämättä katsoi vaaraa suoraan silmiin. Olipa sotateiden käynti heidän suurimpia ilojaan.
Itse he puolustivatkin kotiseutujaan Vienan karjalaisia ryöstöretkeilijöitä vastaan ja tekivät kostoretkiään heidän mailleen. Murha, poltto ja hävitys antoi näille retkille molemmin puolin ulkonaisen leiman, mutta niillä oli kansa varttunut yhä suurempaan pontevuuteen ja itsenäisyyteen, valppaaseen uljuuteen, joka ansaitsee ihailuamme.
Talonpoika oli Pohjanmaalla ylinnä, siellä ei ollut ainoatakaan kaupunkia porvareineen, ei ainoatakaan aateliskartanoa, ja kun he itse pitivät puolensa vihollisiaan vastaan, olivat he säästyneet linnaleiristäkin.