Nyt oli jää murtunut. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiiti linnun siivin pitäjästä toiseen. Talonpojat olivat voitokkaasti taistelleet sotamiesten kanssa, ja se yllytti seuraamaan. Muutamat uudet kiristykset, joita samaan aikaan tapahtui, olivat öljyä tuleen, ja kapinan liekki leimusi korkealle.
Ilkka oli rientänyt Lapualle, jossa hänellä oli paljon ystäviä. Sytyttäviä olivat hänen sanansa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin häntä seurasi pieni parvi huimapäitä miehiä, ja näiden kera ryösti hän kaikki talot, jotka olivat varustaneet ratsumiehiä.
"Nyt Kyröön!" huusi Ilkka, ja hurja parvi ryntäsi taipaleelle. Nimismiehet olivat talonpoikain pahimpia vihollisia. Lassi Gregorinpojan talossa ainoastaan ryöstettiin, mutta kun he tulivat Pietari Gumsen taloon, tämän "pääkonnan", joka oli ollut mukana Veeraa ja hänen äitiään surmatessa, ei Ilkan raivolla ollut mitään rajoja. Jos Pietari olisi ollut kotona, olisi hän nähnyt viimeisen päivänsä, nyt sai hän maksaa kaikella, mitä omisti.
Ikkunalasit, jotka siihen aikaan olivat niin kallisarvoiset ja maaseudulla vielä harvinaiset, lyötiin rikki, vuoliaisorret ja kurkihirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto ensimäisellä tuulenpuuskalla putoaisi sisään ja murskaisi sisälläolijat, ja lopuksi hakattiin lehmien päät ja pantiin yksi kuhunkin ikkunaan kita ammollaan.
Taipaleella hävitettiin monia muitakin nimismiesten taloja, ja ne, jotka asettuivat vastarintaan, joutuivat osaksi talonpoikain maalitauluiksi tai hukutettiin heidät jään alle. Ilkka oli paras mies hirmuja keksimään; hän aivan janosi verta, mutta ei säästänyt omaansakaan.
Tämän retken jälkeen seurasi aselepo. Oli sovittava, mihin edelleen ryhdyttäisiin, ja neuvottelut alkoivat.
Tähän aikaan oli uusi vouti asetettu Etelä-Pohjanmaalle, hänen nimensä oli Abraham Melkiorinpoika ja pidettiin häntä salakatolilaisena. Suurella pauhulla kehoitti hän talonpoikia pysymään siivolla ja lupasi heille kuninkaan nimessä vapauden linnaleiristä ja kaikesta sorrosta.
Mutta talonpojat epäilivät pirullisia juonia eivätkä häntä uskoneet. Mitä merkitsivät kuninkaan lupaukset, sillä Fleminghän kuitenkin oli Suomen mahtavin mies. Hän rankaisisi säälimättömästi, sen he tiesivät, sentähden oli parasta taistella ja kuolla maansa puolesta.
Pitkien neuvottelujen jälkeen päättivät he jakautua kolmeen joukkoon, jotka eri teitä ryntäisivät toisiin maakuntiin, yllyttäisivät kansaa kukistamaan kaikki esteet tieltään, ja vihdoin kaikki yhtyisivät vallatakseen Turun linnan, "vaikkapa heidän olisi revittävä tiilikivet irti hampaillaan", ja ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi. Aateliston ja sotaväen kartanot oli matkalla tuhottava; ainoastaan muutamia sai säästää, näiden joukossa varsinkin Liuksialan, jossa Eerik kuninkaan leski vielä asui.
Ainoastaan Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan asukkaat olivat alussa liittyneet kapinaan, mutta näistä pitäjistä lähti joka mies, eivät edes rujot ja rammatkaan jääneet kotiin.