Klaus Fleming oli paikoillaan leirissään Tammerkosken kylässä ja täältä jakeli hän käskyjään. Talonpoikia oli kohdeltava äärimäisellä ankaruudella, se oli ainoa keino heidän niskojensa notkistamiseksi, sanoi hän. Silloin saapui tieto uudesta nuijajoukosta ja niistä varotoimista, joihin hänen miehensä olivat ryhtyneet. Ja Fleming hymyili partaansa, talonpojat olivat kuin hänen vallassaan.
Helmikuun 18 päivänä lähti hän liikkeelle, marssi läpi Satakunnan ja leiriytyi Ilmajoelle.
"Hetki on käsissä", huusi Israel Laurinpoika. "Me teemme äkkirynnäkön ja lyömme koko leirin, ennenkuin he ovat ehtineet hieroa untakaan silmistään."
Se oli talonpoikain mieliin, ja helmikuun 24 päivänä, pyhän Mathiaan päivänä läheni talonpoikaisjoukko päivän ensi koitossa Ilmajokea.
Talonpojat olivat yötä myöten juoksujalkaa taivaltaneet puoli kuudetta peninkulmaa, samalla raahaten Oulun linnasta ryöstämiään tykkejä mukanaan. Ei ihme siis, että he myöhästyivät, että he olivat uupuneet, ja että heidän aikeensa yllättää vihollisten leiri raukesi tyhjiin.
Kun marski näki nuijajoukon, komensi hän ratsuväkensä aseihin ja taistelujärjestykseen. Sen jälkeen lähetettiin viesti talonpojille; tahtoivatko he antautua hyvällä?
"Emme", huusivat he, "emme niin kauan kuin veri virtailee lämminnä suonissamme!"
Marski lähetti vielä parven ratsumiehiä tarjoamaan sovintoa. Mutta silloin talonpojat laukaisivat tykkinsä, ja viisi ratsumiestä kaatui.
Täten oli verinen taistelu alkanut. Marski oli jakanut väkensä kolmeen osaan, joista molemmat siivet lähtivät saartamaan nuijajoukkoa. Marski itse johti keskustaa.
Israel Laurinpoika oli kadonnut, eivätkä talonpojat osanneet muuta ajatellakaan kuin lähteä suoraan vihollista vastaan. Täten ratsuväki voi heidät helposti saartaa umpikujaan, ja sillä oli myös suuremman sotakokemuksen edut puolellaan.