Marskin johtama pääjoukko oli hirmuinen, ja taistelun tulos oli kauhea tappio talonpojille. Viisisataa vankia joutui vihollisen käsiin, muut joko pakenivat metsiin tai jäivät kaatuneina taistelukentälle.
Kun ei ollut enää mitään vihollisia lyötävänä tai ajettavana takaa, annettiin merkki peräytymiseen, ja sotamiehet palasivat iloisina ja hilpeinä leiriin täysien oluttuoppien ääressä tarinoimaan helposta päivätyöstään.
Marskilla oli asuntonsa pappilassa ja sinne käveli hän yksin. Synkät ajatukset täyttivät hänen sielunsa, ja vastoin tavallisuuttaan ei hän voinut iloita viekkaudella saavuttamastaan voitosta.
Helmikuun tuulenviima ajeli pilviä vinhaa vauhtia. Kuu pilkahti väliin esiin, heti taasen kadoten. Oli melkein pimeä marskin astuessa rakennukseen. Muutamat pelästyneet palvelijat kyselivät hänen käskyjään. Pappi oli mennyt ulos katsomaan, eikö kenties joku kuoleva tarvinnut hänen apuaan.
Marski viittasi palvelijat tiehensä ja meni kamariin ja istuutui loimottavan takkavalkean ääreen. Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka, mutta hän ei siihen koskenut. Rypistynein kulmin hän tuijotti tuleen, ja lujasti yhteen puristuneet huulet ilmaisivat, miten katkerat ajatukset täyttivät hänen sielunsa.
"Kirottu herttua!" jupisi hän. "Talonpoikain uppiniskaisuus on hänen vaikutustaan — tulisipa hän vain tänne… silloin saisi hänkin heidän kohtalonsa; valtionkavaltaja hän on, ja sentähden…" hän heristi nyrkkiään.
"Sentähden, Kaarle, vannon että sinä olet saava surmasi minun kädestäni."
Hän hypähti pystyyn — uneksiko hän vai eikö tosiaan toistettu sanat: "sinä olet saava surmasi minun kädestäni" ylhäältä ja alhaalta ja kaikkialta hänen ympäriltään.
Takkavalkean loimossa hän silmäsi ympärilleen… huoneessa ei näkynyt ketään. Klaus Fleming ei tuntenut pelkoa lainkaan, mutta tunsi sellaista ahdistusta, että hän aivan häpesi.
"Kuvitteluja!" puuskahti hän ja päästi pitkän, kaikuvan naurun. Mutta kun hän siihenkin sai kymmenkertaisen vastauksen, ei hän tarttunut miekkaan, vaan pöydän reunaan.