Kotvan seisoi hän hiljaa, sitten lähti hän nopeasti pihalle.
Kuu oli äsken pilkahtanut pilvistä esiin ja valaisi nyt kirkkaasti kamalan taulun. Kylä oli tuhkana, lumivaippaa peittivät ruumiit ja verilätäköt, loitompaa näkyi erämaa, ja kaikkialla vallitsi kamala kalman hiljaisuus.
Marski ei ollut koskaan tuntenut liikutusta sellaisia tauluja nähdessään, ja häntä kummastutti tuntiessaan nyt aivan pahoinvointia.
Eikä edes näkynyt elävää sielua… Kyllä sentään — kaukaa tien polvesta näytti joku olento lähestyvän pappilaa… Klaus herra ei voinut eroittaa, oliko se mies vai nainen. Mutta olento laahusti hitaasti eteenpäin, näytti melkein kuin se raahaisi jotakin jälestään… Nopeasti se pyörähti oikealle, ohi pappilan.
Aivankuin jonkin salavaiston vetämänä lähti Klaus herra samaan suuntaan, mutta hänen ärjäisystään: "seis" ei mies — puvustaan päättäen oli hän mies — näyttänyt välittävän mitään, vaan kulki yhä eteenpäin ja laahasi jälessään lukematonta joukkoa hienonhienoja ketjuja. Nämä riippuivat kiinni olkapäissä, käsivarsissa, päässä, ja hänen päästämänsä ähkyvät äänet todistivat taakan raskautta.
Suuttumus ja kenties uteliaisuus joudutti marskin askeleita, mutta merkillistä kyllä oli hänen vaikea tavoittaa ihmeellistä hahmoa. Vihdoin se pysähtyi ja iski maahan rautatangon, jota oli tähän asti käyttänyt sauvanaan. Päähine valahti taakse ja paljasti kuihtuneet naiskasvot, tukka lankesi suortuvina niille, mutta hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei pannut huomiota siihen.
"Etsitkö aarretta?" kysyi marski tarttuen hänen käsivarteensa.
Nyt loi olento häneen palavat silmänsä. "Minä tiesin, Klaus Fleming, että sinä tulet", sanoi hän. "Olen kaksi kertaa kutsunut sinua."
"Kuka olet, mitä teet täällä, ja miksi laahaat näitä mukanasi?"
Hän tarttui muutamaan vitjaan, mutta se tuntui niin raskaalta, että hän päästi sen heti.