Ilolla sai Kaarle herttua sanoman Klaus Flemingin kuolemasta. Hän oli tehnyt monia laskelmia, mutta menestys oli ollut epätietoinen. Nyt oli vihdoin annettu merkki, tie oli auki. Uusia esteitä saattoi ilmestyä, mutta pahin oli raivattu pois, ja Suomen sorrettu kansa raukka oli vapautunut vitsauksestaan.
Ensi työkseen Kaarle kirjoitti avoimen kirjeen suomalaiselle sotapäällystölle, kehoittaen heti lakkauttamaan sietämättömän linnaleirin. Aikeestaan tulla itse Suomen puolelle ei hän kirjoittanut mitään, mutta niin hyvin tämä kirjelmä kuin yksityistiedotkin Ruotsista ilmaisivat Suomen herroille, mitä heillä oli odotettavissa.
Sillä välin Kaarle varustautui ripeästi sillä verukkeella, että kun kaikesta päättäen kuningas saattoi tulla keväällä, täytyi laivaston olla valmiina noutamaan häntä joko Danzigista tai Kalmarista. Salavinkaan oli hän kyllä hankkinut tiedon Puolasta, ettei kuningas ollut aikeissakaan tulla Ruotsiin ainakaan sinä vuonna; hän oli korviaan myöten rakastunut kauniiseen kälyynsä, prinsessa Konstantiaan, eikä millään hinnalla tahtonut eritä tämän seurasta. Mutta silloin hän joudutti varustuksia sitä suuremmalla innolla. Hän kuletutti laivoihin suurimmat tykit mitä ne kantoivat, tarkasti väkensä ja latoi sen laivoihin. Ja sitten hän purjehti heti merille puolisonsa kera.
Elokuun 28 päivänä hän saapui Kastelholmaan, johon jätti puolisonsa. Laivasto oli mennyt edeltä Turun saaristoon, säikyttäen linnaväen nopeihin varustuksiin, senkin puolestaan. Muureja vahvistettiin ja pariakymmentä nuijasodasta otettua vankia käytettiin töihin, härkiä ja lehmiä ja uutisruista koottiin ympäristöstä linnan varastoihin ja niiden jauhamista varten hankittiin joukko jauhinkiviä.
Kaarle oli jo edeltäpäin lähettänyt uudelle Sigismundin määräämälle linnanpäällikölle, Arvid Stålarmille, ja muulle päällystölle useita kehoituksia liittymään häneen. He pyysivät nöyrimmästi, ettei herttua panisi pahakseen, vaikka heidän herransa ja kuninkaansa palvelijoina täytyi noudattaa tämän käskyjä.
Elokuun 20 päivänä alkoi herttuan aluksia parveilla kaikkialla Turun saaristossa. Useita kartanoista ryöstettiin ja kaikki vastarinta rangaistiin kuolemalla. Samaan aikaan saapui viesti, että Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, oli kokoamansa sotaväen kera tulossa Hämeeseen.
Arvid Stålarm oli neuvoton. Jos Hannu Hannunpoika marssi Hämeenlinnaa vastaan, joutuisi linnoitus heti vihollisen käsiin, niin kurjassa puolustuskunnossa se oli. Jos hän sitä vastoin aikoi marssia Turkua vastaan, oli pelättävissä, että maakunnan rahvas liittyisi hänen joukkoonsa.
Asema oli epätoivoinen, eikä ollut ketään, joka voisi sen pelastaa. Muinoin niin mahtava marski makasi kylmänä ja kankeana linnan kappelissa, johon hänet oli tuotu suurella juhlallisuudella. Vaikkapa hänen levoton henkensä kenties harhailikin ympäri entistä hallitusaluettaan, näki se vain kauhukseen, kuinka hänen mahtava työnsä meni pirstoiksi, voimatta sitä estää.
Mitäpä hyödytti nyt kehoittaa pappeja ja rahvasta täyttämään läänivelvollisuuttaan… Kaikki kuuntelivat korvat hörössä sitä mieluista uutista, että Hannu Hannunpojan alukset purjehtivat pitkin rannikkoa ja että heidät syyskuun 12 päivänä oli nähty Porin sataman edustalla. Jokainen saattoi käsittää, että Turku oli hänen matkansa määränä.
Toisaalta tuli herttua itse. Jo syyskuun 6 päivänä oli laivasto tullut näkyviin Ruissalon ja Hirvensalon välisestä salmesta. Miten erilaisin tuntein suuntautuivatkaan sinne katseet!