Herttuan kutsuun vastasi Stålarm, että kuningas oli kieltänyt häntä antautumasta mihinkään neuvotteluihin. Mutta kun laivasto läheni, laukaistiin linnan tykit.
Masto ammuttiin poikki herttuan omasta kaleijasta, mutta laivasto teki kaarroksen ja löysi sopivan ankkuripaikan kappaleen matkan päässä Ruskiakallion käressä, jossa joukot, kaksitoista lippukuntaa jalkaväkeä ja viisisataa ratsumiestä, nousivat heti maihin.
Stålarm koetti estää maihinnousua, mutta hänen ratsuväkensä ei voinut esteettömästi liikkua louhikkoisella maalla ja heidän täytyi vetäytyä takaisin.
Ilmisota oli alettu, mutta herttua ei tahtonut esiintyä rehennellen, vaan ehdotti neuvottelua suomalaisen päällystön kanssa.
Neuvottelut määrättiin pidettäviksi syyskuun 9 päivänä hietaharjulla Kupittaan lähteen luona ja kokoonnuttiin sinne yhdeksän aikaan aamulla. Molemmat puolueet olivat saapuneet niin mieslukuisina kuin suinkin. Mutta keskustelujen aikana oli jollakin selittämättömällä sotaliikkeellä suljettu Stålarmin ja hänen joukkojensa palaustie. Alkoi taistelu, joka päättyi siihen, että Stålarmin ratsuväki ajettiin pakosalle, ja hän itse harhaili viheliäisiä metsäpolkuja Hämeen tielle, jossa uudelleen kokosi ratsuväkensä.
Herttua itse marssi Turun kaupunkiin, kaupunkilaisten suureksi hämmästykseksi, ja leiriytyi linnan edustalle.
Millainen hälinä linnassa syntyi, voimme hyvin kuvitella.
"Tämähän on selvää petosta!" huudahti Ebba luoden terävän katseen
Stålarmin puolisoon, nuoreen Elina Flemingiin.
"Rouva tätini ei suinkaan liene unohtanut herrani lausuntoa, että joukkoihin ei ole luottamista", vastasi tämä säilyttäen tyyneytensä.
"Marskin aikaan ei koskaan tullut kapina kysymykseen", jatkoi Ebba rouva; "mutta kun hän on poissa, saattaa odottaa mitä tahansa".