"Miksi et voi rakastaa elämää kuten me?"
"Kyllä", puuskahti hän intohimoisesti, "rakastan hetkeä, jossa elän, ja seuraavana tahdon kuolla".
Katinka pudisti päätänsä, sen jälkeen huudahti hän innokkaasti: "Rakkahin Elina, puhu sinä hänelle, kehenkään ei hän luota niin ehdottomasti."
"Minusta elämä on otettava sellaisena kuin se on", vastasi Elina luoden sisaruksiin vakavan katseen. "Mielelläni olisin tahtonut lähteä herrani luo ja jakaa ne vaarat, jotka häntä kohtaavat, mutta kun se ei käy päinsä, olen iloinen siitä, että tahdotte pitää minut täällä."
Hän ojensi heille käden kullekin: "Meidän on lohdutettava ja kehoitettava toisiamme ja kiitettävä Jumalaa jokaisesta päivästä, minkä saamme olla yhdessä."
Juhana herra oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hänen sisarensa itkien heittäytyessä serkun syliin piti hän lujasti kiinni kädestä, jonka tämä oli hänelle ojentanut.
Elina veti hiljaa pois kätensä. "Meidän on säilytettävä iloinen luottamus mielessämme", sanoi hän.
"Sitten on sinun usein puhuttava meille niinkuin nytkin", nyyhkytti
Katinka. "Eikö totta, Juhana, se herättää luottamusta?"
"En väsyisi koskaan häntä kuulemaan", vastasi Juhana ihailevin katsein.
"Sepähän nähdään", virkkoi Elina nauraen. "Minä kyllä puhun järkeä, ken vain tahtoo kuulla sillä korvalla."