"Varo itseäsi, mies!" puuskahti rouva tuohtuneena. "Maksaa pääsi, jos mainitset tyttäreni samalla kertaa kuin Daniel Hjortin."
"Silloin en kerrokaan mitään."
Läsnäolijat pyysivät Ebba rouvaa tyyntymään; eihän merkinnyt mitään, mitä mies uskoi, pääasia oli päästä tietämään, oliko hänellä tosiaankin jotakin tärkeää tunnustettavaa. Ebba rouva nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja istui sen jälkeen hiljaa ja kuunteli tarkkaavaisesti.
Mies kertoi tietonsa. Daniel Hjort oli kuvitellut, että nuorta neitiä pidettiin sulettuna huoneeseen vastoin tahtoaan, ainoastaan pitääkseen heitä toisistaan erillään. Ja niin oli Daniel saanut päähänsä, että ainoastaan herttuan tullen väliin saattoi neiti pelastua, ja siitä pitäen oli hän liikuskellut vihollisten asioilla ja taivutellut yhä useampia linnanmiehistöstä luopumaan piirittäjäin puolelle.
"Rahoillako hän houkuttelee?" kysyi muuan päälliköistä.
"Niillä kaikista vähimmän", vastasi sotamies. "Mutta hän laulaa niin kauniisti hänestä, joka on autettava pois vankitornista, että siitä saa aivan silmänsä vesiin."
Huoneessa oli hiljaista. Ebba rouva oli kalpea, mutta saattoi nähdä, että kiukku kiehui hänen sisällään. "Tahtooko joku vapauttaa minut hänestä, vai täytyykö minun tehdä se itse?" sanoi hän ankaralla äänellä.
"Sitä varten olen juuri tullutkin", sanoi sotamies. "Kärsä käskee porsaan maata tonkimaan."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Minä kuten monet muutkin en saa irti muonaosaani; vaimoni on tullut tänne… kaksi lastani on jo kuollut nälkään, ja minä tahdon mielelläni pelastaa niiden kahden hengen, jotka ovat vielä jälellä… On itsestään selvää, että tuo Daniel Hjort on kavaltaja, ja minä ajattelin…"