Seuraavana aamuna maksoi Ebba rouva luvatut syntirahat ja oli iloinen, kun petturi oli raivattu tieltä pois.
Linnassa herätti Danielin kuolema todellista kaipausta; onnettomasta mielipuolesta oli opittu pitämään, eikä kukaan uskonut, että luoti oli tullut linnasta, koska se oli sattunut sydämeen.
Sotaneuvottelun jälkeen päätti päällystö ottaa selon mielialasta linnassa.
Sotamiehet kutsuttiin suureen linnanpihaan ja ilmoitettiin, että ne, jotka pysyivät uskollisina kuninkaalle, saisivat rahalahjan palkinnoksi; ne sitä vastoin, jotka tahtoivat mennä herttuan puolelle, olivat vapaat heti lähtemään. Miehistö näytti hämmästyneeltä, mutta pitkiin tuumailuihin ei annettu aikaa. Ja kun portit avattiin, lähti parisen sataa miestä linnasta.
Se oli enemmän kuin oli odotettu. Mutta paras oli olla olematta millänsäkään. Antti Boije piti puheen paikoilleen jääneelle miehistölle, ylisti heidän uskollisuuttaan ja uudisti palkinnon lupauksensa.
Seuraavana aamuna tehtiin linnasta ryntäys vallituksille, mutta siitä ei ollut mitään muuta hyötyä, kuin että huomattiin vielä viitisenkymmentä miestä karanneen.
Ampumisen jatkamiseksi ei ollut enää muuta keinoa, vaan täytyi jokaisen tykin luo asettaa joku päälliköistä ladatun pyssyn kera pitämään tykkimiehiä silmällä. Sillä tavoin jatkettiin ampumista, ja piirittäjäin jokaiseen laukaukseen vastattiin kahdella linnasta.
Asema oli kaikessa tapauksessa niin kireä kuin saattoi ajatella, ja kun herttua syyskuun 23 päivänä uudestaan tarjosi pakkosopimusta, ei siihen tosin suostuttu, mutta epäävä vastaus oli kohteliaampi kuin edellisellä kerralla.
Kuusi vallitusta oli jo luotu ja parhaallaan laitettiin seitsemättä aiotun rynnäkön turvaksi.
Mieliala linnassa oli hyvin kiihtynyt, mutta kävi sitäkin levottomammaksi, kun eräänä aamuna havaittiin, että kaikki tykit ja sankkireiät oli ajettu multaa täyteen. Pettureita oli siis itse linnassa; nyt tiedettiin, kuinka paljon kello oli lyönyt.