Puna ja vaaleus oli läikkynyt Elinan poskilla, mutta hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi lempeästi: "Nouse, veljeni, ja puhukaamme tyynesti."
Juhana totteli heti. "Ei veli!" huudahti hän myrskyisen kiihkeästi.
"Vaadin kaiken tai en mitään!"
"Juhana, et tiedä mitä sanot!"
"Tiedän, että rakastan aina mielettömyyteen saakka, ja jos karkoitat minut pois, niin kuolen!"
"Etkö tahdo kuulla minun tunnustustani?"
"Oi, tahdonhan!" huusi Juhana melkein hurjasti ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
Ja Elina tunnusti hänkin rakastaneensa Juhanaa. Ensin se oli ollut vain sääliä ja myötätuntoa, mutta sitten ajatukset kiintyivät kokonaan häneen. Ja hänen tähtensä oli hän jäänyt tänne linnaan.
"Elina!" huudahti Juhana hurmautuneena. "Sinä olet minun, minun!"
Ja myrskyisellä ihastuksella hän kietoi Elinan syliinsä.
Elina ei vetäytynyt pois hänen syleilystään, vaan painoi päänsä hänen poveaan vasten ja jatkoi: