Asema oli nyt maassa jokseenkin samanlainen kuin ennen herttuan saapumista. Linnaa oli tosin pahoin ruhjottu, tykit ja ennen kaikkea monet kelpo miehet olivat poissa, mutta oli saavutettu etujakin sijaan. Venäjän kanssa oli tehty rauha, rahvas oli rauhoitettu ja pysyi hiljaa, ja yleensä toivottiin, että Sigismund pian toimittaisi herttualle muuta ajateltavaa, niin ettei hän joutaisi sekaantumaan Suomen asioihin.
Ja niin alkoikin saapua sanomia, että kuningas seuraavana kesänä aikoi lähteä sotavoimin Ruotsiin valloittamaan uudestaan jalansijaa paavilaisilleen. Stålarmille annettiin hänellekin käsky varustaa sotajoukkoja. Ja nyt saivat Suomen asiat jäädä häneltäkin sikseen, Ruotsissa oli suuri taistelu taisteltava.
Juhannuksen aikaan ilmoitti Stålarm kuninkaalle, että hän oli valmis, ja heinäkuun 5 päivänä lähti laivasto purjehtimaan hänen ja Akseli Kurjen johdolla. Sotaväkeä oli haalittu aina 3,000 mieheen, joukossa monia ulkomaalaisia aatelismiehiä.
Puolassa oli kuningatar Anna kuollut, ja lohdutonta suruaan lieventääkseen oli kuningas Sigismund heti alkanut kosiskella vainajan sisarta herttuatar Konstantiaa, välittämättä muusta mitään. Mutta vihdoin oli hänen pakko nousta jesuiittain vaatimuksesta toimiin. Kun sotalaivastoa ei ollut, otettiin takavarikkoon eri kansallisuuksien kauppalaivoja yli satakunnan. Niihin lastattiin viisituhatmiehinen sotajoukko. Ja heinäkuun 22 päivänä kirjoitti kuningas Stålarmille, että hän kaikkine sotajoukkoineen aikoi purjehtia Ruotsiin ja ankkuroida vasta Tukholman edustalla. Siellä antaisi hän määräykset, mihin edelleen purjehdittaisiin.
22.
LUJA TAHTO.
Kun kaikki näytti olevan syöksymäisillään kumoon, mikä vielä silloinkin piti yllä Kaarle herttuaa? Mikäs sitten, jollei hänen tahtonsa järkähtämätön tarmo, jota eivät mitkään vastoinkäymiset pystyneet masentamaan.
Hän näki entisten kannattajainsa luopuvan toisen toisensa jälkeen, niidenkin, joihin hänen ennen kaikkia olisi luullut voivan luottaa. Arkkipiispa, jonka ennen muita olisi ollut estettävä katolilaisten vehkeilyjä, heittäytyi kainostelematta ja vastustelematta katolisen kuninkaan puolelle, ja useat papit olivat valmiit seuraamaan esimerkkiä. Hän tiesi, että Tukholman porvaristokin suosi Sigismundia ja että koko aatelistossa oli tuskin ainoatakaan, joka seisoisi lujana hänen rinnallaan.
Oli aivan itsestään selvää, ettei Sigismund voinut suostua niihin ehtoihin, joilla herttua oli sitoutunut luovuttamaan korkeimman vallan käsistään. Jesuiitat eivät sitä tahtoneet, eikä jesuiittalaisuus päästänyt koskaan Sigismundia kynsistään.
Kuningasta saattoi odottaa milloin tahansa, ja herttua käski Jaakkima Scheelin purjehtia laivaston kera Kalmariin, johon hän itse matkustaisi maitse. Mutta jo Söderteljessä tapasi hänet pikalähetti, joka ilmoitti suomalaisten saapumisesta.