Herttua repi rikki paperin, jolle oli juuri kirjoittanut, "Vaatimuksia voidaan koventaa", tuumi hän itsekseen ja kirjoitti: "Kuninkaan täytyy heti lähettää pois sotajoukkonsa ja lähteä itse Tukholmaan ottamatta mukaansa suurempaa seuruetta kuin Juhana kuningasta tavallisesti seurasi. Neljän kuukauden kuluessa on kutsuttava koolle valtiopäivät, joilla kaikki asiat ratkaistaan; siihen asti jää kaikki nykyiselleen. Ei kuningas, vaan herttua hoitaa maan asioita, ja kun valtiopäivät kokoontuvat, on niillä oikeus ja velvollisuus syyttää sitä, joka ei ole pitänyt tekemiään sitoumuksia."
Sihteeri laati kirjelmän, ja seuraavana päivänä se lähetettiin
Stegeborgiin.
Sitä lukiessaan Sigismund joutui aivan pois suunniltaan. "Tämä on sodanjulistus", huudahti hän. "Ja olenhan minä nyt laivaston saavuttua aivan hänen vallassaan."
"Sanotaan, että laivastossa on kuusitoistatuhatta miestä", sammalsi prinsessa.
Ruotsalaiset herrat näyttivät kiihtyneiltä ja levottomilta. Herttua saattoi sulkea heidät Stegeborgiin, ja jos tähän asti oli töintuskin saatu hankituksi elintarpeita, niin saivat he nyt varustautua nälkäkuolemaan.
Sigismund huudahti tavattomalla tarmolla: "Täällä en tahdo olla kauemmin! Menetänhän aivan ruokahaluni, ja minusta tuntuu, kuin minä hetkenä tahansa saattaisin nähdä herttuan pistävän päänsä ovesta sisään."
"Minä näen joka yö mitä pöyristyttävimpiä unia", lisäsi prinsessa.
"On välttämätöntä, että lähdemme täältä."
"Mutta mihin?"
"Niin, mihin?"
"Ei liene juuri valinnan varaa", sanoi kuningas. "Mutta onhan meillä
Linköping."