Herttua oli menettänyt 300 miestä, Sigismund 20.
Koskaan ei ylpeää Kaarle herttuaa ollut niin syvästi nöyryytetty. Häntä ei niin musertanut vastoinkäyminen kuin kuninkaan lempeys. Loukatun ylpeytensä puuskassa hän sanoi päälliköilleen, että hän tahtoi vaimonsa ja lastensa kanssa lähteä maasta pois, niin he saivat sitten ratkaista asian kuninkaan kanssa.
Kohta hän kuitenkin rauhoittui ja ryhtyi toimiin. Neuvotteluihin ryhdyttiin uudelleen, kirjelmiä vaihdettiin, ehdotuksia tehtiin, mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Vaihdettiin vain molemmin puolin kovia sanoja, syytöksiä, mutta niistä ei asema selvennyt.
Herttua kirjoitti paperille vaatimuksensa, ja eräänä päivänä, kun hän parhaallaan istui kirjoituspöydän ääressä, astui odottamatta nuori mies sisään.
Hän oli Kaarle Gyllenhjelm; hänen Taalainmaasta palattuaan oli herttua lähettänyt hänet heti ottamaan selkoa laivastosta; jollei Jaakkima Scheel muulla tavoin voinut päästä, oli hänen luovittava; sodan lopputulos oli riippuvainen laivastosta, ja sen täytyi saapua.
"No, ja laivasto?" kysäisi herttua.
"Amiraalilaiva laski juuri satamaan, ja toiset tulevat jälestä hyvässä järjestyksessä."
Herttua kääntyi poispäin. Kenties teki hän niin peittääkseen tyytyväistä hymyään.
"Kutsukaa Jaakkima Scheel ja Pietari Stolpe tulemaan tänne pikimmiten", käski herttua istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen.
Gyllenhjelm meni.