Sigismund käännähti ympäri; veltoille kasvoille oli ilmestynyt elonkipinä. "Hyvät herrat", huudahti hän, "mitä sanotte päätöksestäni, että päästän herttuan vapaasti täältä menemään?"
"Se on suurta ja ihailtavaa ja siksi sopii juuri teidän majesteetillenne", sanoi Yrjänä Posse kumartaen.
"Hyvä", vastasi kuningas armollisesti ja käski, että taistelu oli heti lopetettava.
"Oletko hullu?" kuiskasi Hogenskild Bjelke Yrjänä herran korvaan.
"Päästää vihollisemme menemään!"
"Paljon pahempi olisi, jos kuningas saavuttaisi ratkaisevan voiton; se merkitsisi katolilaisten valtaa… ei, antaa heidän repiä toisiaan."
Hyvin saattoi sanoa, että Ruotsin kohtalo oli tällä kertaa keihään kärjessä. Herttuan koko sotavoima oli varmasti vihitty kuolemaan, ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Mutta kuninkaallinen oikku muutti aseman.
Puolalaiset riemuitsivat nähdessään, että vihollisen täytyi joutua perikatoon. Mutta silloin tuli kuninkaan käsky, että taistelusta oli heti lakattava.
Katkeruus oli yleinen. Mahtisana riisti melkein jo saavutetun voiton heidän käsistään!
Kaksi saksalaista ruhtinasta lähetettiin viemään herttualle viestiä, että kuningas halusi rauhallista sopimusta ja että hänen ruhtinaallinen armonsa saattoi esteettömästä vetäytyä takaisin.
Sitä ei tarvinnut sanoa kahteen kertaan. Peräytymisretkelle lähdettiin heti ja hyvässä järjestyksessä.