Mitään sovintoa herrojen kanssa ei saatu aikaan. Kaarle ei luottanut heihin, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Tosin ei ollut mitään varmoja todisteita heidän kapinahankkeistaan, mutta että he juonittelivat, siitä herttua olisi voinut panna päänsä pantiksi.
Siitä huolimatta hän tahtoi näyttäytyä sovinnollisena. Sentähden lähetettiin Kaarle Sture ja Krister Horn välittämään sovintoa herttuan ja Eerik Sparren ja Banér veljesten välillä, jotka oleskelivat Djursholmassa. Tehtiin monia ehdotuksia, mutta neuvoston olivat liian lempeitä, herttuan liian ankaria. Neuvottelujen helpoittamiseksi ja muun aateliston pyynnöistä saivat herrat vihdoin tulla Tukholmaan. Sillä välin oli kevytmielinen, ajattelematon Akseli Lejonhufvud herättänyt levottomuuksia Länsi-Göötanmaalla. Mies näytti herttuasta tosin niin merkityksettömältä, että hän hymyili halveksivasti saatuaan tiedon, että mies rahvaankokouksissa kehoitti pysymään Sigismundille uskollisena, kun häneen, herttuaan, ei ollut luottamista. Mutta muutamia herroista epäiltiin olevan huimapään tukena.
Hän lähetti heti kuulustelemaan syytettyjä herroja. Nämä vakuuttivat kallein valoin viattomuuttaan, vasta edellisenä päivänä olivat he kuulleetkin koko länsi-gööttalaisesta touhusta.
Herttua selitti olevansa tyytyväinen heidän vakuutukseensa, neuvotteluja jatkettiin ja joulukuun 13 päivänä olivat vihdoin sopimuskirjat molemmin puolin valmiit ja hyväksytyt, ne olivat enää vain allekirjoitettavat ja vaihdettavat. Mutta samana päivänä saapui kirjeitä Puolasta; niin Sigismundilla kuin herttuan sikäläisillä yksityisillä ystävilläkin oli tärkeää ilmoitettavaa hänelle.
Kuninkaan kirje sisälsi, että hän uskoi valtakunnan hallituksen herttualle, kunnes itse voisi saapua Ruotsiin. Sovintoa syytettyjen neuvosherrojen kanssa sanoi Sigismund pitävänsä hyvin tärkeänä. Tulevaisuudessa aikoi hän antaa julkisen selityksen heidän syyttömyydestään.
Mutta yksityiskirjeet kuuluivat toisin. Niissä kerrottiin Ruotsista saapuneen Puolaan salaisia kirjelmiä, joissa puhuttiin vaikeuksista, mitkä Sigismundilla olisivat Ruotsissa edessään. Kuningasta neuvoivat hänen ruotsalaiset ystävänsä lähettämään sotaväkeä Liivinmaalle ja laivaston Danzigiin, josta hänen majesteettinsa oli niin pian kuin suinkin tultava sotavoimin ottamaan kuningaskuntaansa Ruotsia. Puolalaisten voittamiseksi puolelleen neuvottiin kuningasta luovuttamaan heille Vironmaan. Täällä kotona neuvosto ei suinkaan löisi laimin kuninkaan oikeuksien valvomista, ja vieraiden valtojen välityksellä oli herttua saatava luopumaan kaikesta vastarinnasta.
Akseli Lejonhufvudin hanke, joka äsken oli näyttänyt niin merkityksettömältä, sai nyt tärkeytensä. Kaarlesta oli selvää, että se oli yhteydessä täältä Sigismundille lähetettyjen kirjeiden kanssa. Ja kiivastuksensa kuohussa antoi hän vielä samana iltana, jona kirjeet saapuivat, kaupungin pormestarille käskyn heti sulkea ja tarkoin vartioida kaupungin portteja. Samoin oli porvaristo asestettava.
Herttuan palvelijat asetettiin linnanpihalle täysissä varustuksissaan.
Sillä välin käveli herttua kiihdyksissään linnansaleissa edestakaisin. Mutta kuta kauemmin hän jatkoi käyntiään, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että hän ainoastaan tyyneydellä saattoi hallita asemaa. Saadut kirjeet eivät olleet mitään todistuksia, ja ilman todisteita ei hän voinut ryhtyä mihinkään valtakunnan vihollisia vastaan, joiksi hän herroja nimitti.
Kauan ei viipynyt ennenkuin hän oli jälleen päässyt täysin omaksi herrakseen. Mutta ukkospilvi oli vieläkin hänen otsallaan ja hänen katseensa oli synkkä ja uhkaava, kun hän pysähtyi Akseli Ryningin ja Juhana Oxenstjernan eteen.